lauantai 21. maaliskuuta 2020

Oodi puutarhalle


Tänään näin Facebookissa hupikuvan jonka totuudenmukaisuus nauratti, vaikka melko vähän on viimeaikoina naurun aiheita löytynyt. Sen olen kyllä huomannut että aika moni meistä käsittelee vaikeasti kohdattavia asioita huumorin kautta. Se on ehkä yksi henkinen suojautumismekanismi. Kuvassa oli harmahtavan normaalia perhearkea, jossa kaikki näpräsivät samassa huoneessa kännykkää eivätkä juuri huomioineet toisiaan. Alla oli puolestaan kuva jossa perheet innoissaan ulkoilivat yhdessä kauniissa maisemissa kun olivat paenneet kodeistaan luonnon vapauteen. Kuvatekstissä luki "Elämä ennen ja jälkeen koronaviruksen".

Nyt onkin ollut nähtävissä että ihmiset hakeutuvat ulos luontoon kun etätöiden vuoksi pitää päästä "tuulettumaan". Luonnossa ihminen voi pitää hieman paremmin turvaväliä kuin leffateatterissa, ostarilla tai konserttisalissa, kunhan eivät kaikki kaupunkilaiset yhtenä laumana rynnistä puistoihin. Onko luonnosta muotoutumassa, tämän yhteisen dramaattisen vaiheen kokeville tulevaisuuden ihmisille yhä laajemmin uusi "viihteen" muoto? Opimmeko me viimein pysähtymään pienten, yksinkertaisten kauniiden asioiden äärelle?




Omassa puutarhassa puuhastelu tuntuu (ja on aiemminkin tuntunut) lottovoitolta ja tulevaa kevättä varovaisen toiveikkaana odottaakin jo kuin lapsi joulua konsanaan. Mitä kevätkukkia vihreiden lehtien seasta kääriytyisi?


Kukkivatko nämä ‘Peach Blossom‘ -tulppaanit vielä tänä keväänä? 




Antavatko omena- ja kirsikkapuut notkuvaa satoa syksyn tullen ja kuhisevat keväällä kimalaisia ja kukkakärpäsiä?


 Minulle - kuten varmasti jokaiselle teistä, jotka blogiani luette - puutarha on henkireikä ja omanlaisensa maailma, jonka estetiikkaan uppoaa kaikilla aisteilla. Sen tuntee käsissä ja sormenpäissä pehmeänä multana ja kevyenä perliittinä. Sen kuulee kevätlintujen konserttina ja viiruhelven havinana. Sen haistaa hyasinttina ja tuoreena koivunlehtenä sateen jälkeen.


Sen maistaa porkkanoina ja uusina perunoina...


...ja kesän parhaina salaatteina, joita syötyään tuntuu että koko keho herää eloon ja terävöityy. 


En osaisi enää kuvitella elämääni ilman kasveja. Matkustelusta en ole koskaan juurikaan välittänyt ja olenkin elämässäni joskus hävennyt sitä että en halua ottaa kuvaa Eiffeltornista tai maata etelän aurinkorannoilla. Omat kaukaisimmat matkat ovat olleet Pohjois-Norjaan ja toki niistä reissuista ihan kivat muistot jäivät mutta en tunne mitään suurta kaihoa lähteä sinne uudelleen. Jos haluan saada elämyksen vieraasta kulttuurista, nautin siitä vaikka jonkin upean dokumentin myötä ja elän siinä mukana. Ilmastonmuutoksen myötä en enää häpeä sitä, että en ole elämäni aikana lennellyt ympäriinsä. Tällä en toki yritä syyllistä muita valinnoistaan, koska kaikki teemme niin monenlaisia valitoja päivittäin, jotka vaikuttavat kaikkeen. Tämä on vain oma henkilökohtainen tunteeni matkustelusta ja kestävän ekologisuuden suhteen petrattavaa on itsellä vielä niin monessa asiassa.

 Suurin unelmani on vain aina ollut että saisin rakentaa ihan oman paratiisin, jonne voi matkata muutaman askeleen päähän. Haluaisin aina istuttaa vielä yhden puun lisää mutta tila loppuu kesken.


Olen onnekas kun olen saanut juoda aamuteetä kirsikoiden kukkiessa ja istua kesäkuumalla banaaninlehtien katveessa. Ne muistot voivat olla aivan yhtä arvokkaita. Puutarhassa voi nähdä ja tuntea lähes kaiken mitä haluaa kokea - ja ennen kaikkea kokea syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta Maahan. Toivon, että nyt pöpöiltä suojautumiseen käytetyt kertakäyttöiset kumihanskat muuttuvat pian yhä useamman käsissä myös puutarhakäsineiksi - ja että ihan jokainen meistä saisi kokea ympärillään parantavaa, puhdasta tilaa hengittää. ♥ Jos emme voi nyt halata toisiamme, halataan vaikka puita. ;-) 


Iloa tulevaan viikkoosi!
Linda

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Juurta jaksain




Oman kotivaran tärkeys on monella ihmisellä nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Tämä tapahtumaketju on sellainen, jota omassa kodin varautumisessani olen pohtinutkin poikkeustilanteiden varalta ja ihan siitä syystä vuosia sitten päätin harjoitella oman hapanleivän tekoa jos vaikkapa leivontahiivaa ei olisi juuri saatavilla. Jauhoja pitää aina varastossa olla! Ehkäpä nyt ryhdyn paneutumaan leipäjuuriin oikein antaumuksella. Kaikki vinkit ja reseptit otan siis ilolla vastaan kokeneemmilta. ;-)

Olen aina tykännyt leipoa ja hyvin harvoin tuleekaan enää kaupan leipää ostettua. On oma tuore leipä niin paljon parempaa, tietää mitä se sisältää ja koti tuoksuu ihanasti leivontapäivänä. Leipominen ei ole vaiva, se on ilo kaikkina hetkinä. Oma iso kauraleipä, jonka leipomisen mummi opetti äidilleni ja äiti minulle, on se paras leipä. Siihen ei ole paperille kirjoitettua reseptiä, se on vain käsituntumalla tehtävä juttu vedestä, kaurahiutaleista, hiivasta, voista ja jauhoista. Tärkeintä siinä suuressa 7dl nesteeseen tehtävässä taikinassa on paisto 40 min. ajan jolloin muhkeaan leipään tulee supermaukas kuori.

Hapanleivän suhteen olen nyt ottanut omia vapauksia mitä useamman satsin olen leiponut. Aloitin aikanaan ruisleivän taikinajuuren teon tällä perusohjeella. Itse kuitenkin havaitsin että leivonnan loppuvaiheessa tuo 6½dl jauhoja oli hieman liikaa ja taikinasta tuli aika junttia. Kannattaa luottaa käsituntumaan. Ohje on muuten hyvä ja limput ovat onnistuneet suurimmaksi osaksi ihan hyvin. Riippuu toki myös jauhomerkistä mitä käyttää kun toinen jauho voi olla hienompaa ja toinen karkeampaa. Itse tykkään myös puikulamaisista ruisleivistä joita voi vaikka paahtaa leivänpaahtimessa, joten muunsin tätä reseptiä hieman omaan tottumukseen paremmin sopivaksi. Taikinajuuren laitan myös aina olohuoneen kivitakan päälle lämpimään. Mimma ei vielä toistaiseksi ole nakannut sitä sieltä alas (fingers crossed...). Jos siis kaipaat tekemistä, pistä juuri tekeytymään. ;-)

Koska halusin leivästä hieman kuohkeamman, fuskasin ja laitoin sekaan ½pss kuivahiivaa (koska sitä kotivarakaapissa oli). Toki toimii ilmankin, olin vain malttamaton ja halusin leivästä pehmeämpää. Taikinajuuri itsessään antaa pontta ja hapanleivän makua. Perustaikinaan (joka on siis vain vettä ja ruisjauhoa) laitoin mausteeksi suolan lisäksi pari ruokalusikallista siirappia sekä reilut teelusikalliset kuminaa ja anista makua tuomaan (morttelissa jauhettuina).



Itse taikinaa saa kohottaa lämpimässä paikassa ainakin pari tuntia. Sitten taputtelen niistä kevyesti noin 10cm pituisia "lättyjä" ja leivät saavat kohota pellillä liinan alla peitettynä vaikka tunnin. Huoneenlämpö vaikuttaa kuinka hyvin taikina kohoaa. Aiemmin päivällä lämmitetty keittiön puuhellan päällinen on illalla vielä sopivan lämmin kun kädellä kokeilee, että siinä pelkän leivinpaperin päällä leivät nousevat mukavasti. Jos hellassa ei ole ollut lämpöä, olen pistänyt pellin suosiolla 30-asteiseen uuniin kohoamaan joksikin aikaa ja uunissa lämpö säilyy hyvin.

Kun leipien pinta on halkeillut, näkee että kohoamista on tapahtunut. Sitten paistan leivät 225 asteessa noin 20-25 min. Paiston jälkeen laitetaan ne liinan alle jäähtymään, jotta eivät kovetu ihan korpuiksi. Jäähdyttyään pakkaan leivät heti pussiin tai rasiaan. Ihania ovat toki heti tuoreeltaan, mutta säilyvät pitkään - kuten ruisleivillä on tapana.


Koko maailma on nyt poikkeustilanteen alla mutta uskon että siitä selvitään. Vaikka olen luonteeltani vahvasti realisti, sisimmässä on tunne että nyt koko maailmaamme ravistellaan jotta jotain uutta ja parempaa voisi syntyä tilalle. Turha lentoliikenne ja matkustelu vähenee, ehkä ihmiset oppivat uusia parempia toimintamalleja ja yhteisöllistä välittämistä, ehkä meistä yksilöinä ja kansakuntina tulee omavaraisempia, ehkä opimme arvostamaan luonnon lahjoja ja nauttimaamme ravintoa paremmin kun pysähdymme pakosti. Viikonloppuna olivat jo ihmiset tungeksineet luonnon syliin kun muualle ei uskalla mennä.

Ehkä pysähdymme tähän hetkeen, opimme pitämään huolta toisistamme ja vanhuksistamme. Monta ehkää, joiden rakkaudellisesti toivoisin tapahtuvan vaikka nyt tämä keino siihen ei ole todellakaan kaunis. Itseä astmaatikkona keuhkoihin iskevä virus luonnollisesti huolettaa enkä siksi halua liiemmin nyt ihmisiä tavata, mutta ehkä kaikki menee aaltona ohi kun jokainen meistä tekee osansa. Menee tai ei, merkitsee se monella tapaa paluuta perusasioiden äärelle. Paluuta juurille.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Romppala-blogi 10 vuotta!


Huomasin asian vahingossa viimeksi kun blogia päivitin että tämä blogi täyttu nyt 10.1.2020 10 vuotta! Niin se aika lentää! Blogin syntymän myötä kuopattu nettisivusto oli olemassa vuosina 2003-2009 ja blogiin siirtyminen tuntui silloin kätevältä. Bloggaaminen ei ole työni, joten en ota siitä paineita ja päivitän sitä aina silloin kun huvittaa eli en yritä väkisin olla täällä "sisällöntuottaja" vaan enemmän aitojen hetkien välittäjä elävästä elämästä aina kun siltä tuntuu. Ajattelin tehdä nyt pienen muistelon kun paljon asiat ovat muuttuneet vuosien varrella.

Yllä oleva hieman villi pihakuva on heinäkuulta 2007. Talon hankin joulukuussa 2002 ja remonttia riitti vuosiksi. Vilkuilin hieman vanhoja kuvia vuosien varrelta ja alkoi väsyttää. :-D Ken uskaltaa, voi käydä fiilistelemässä kodin remonttitunnelmia blogin alkuaikojen postauksesta täältä. Remonttimuisteloa en jaksa koota, se aika saa jäädä jo unholaan ja keskitytään puutarhapuoleen.


Lapsuuden unelmataloni syksyllä 2002 kun tulin sitä katsomaan. :-D Olin aivan haltioissani kun vihdoin päsin sisälle tutkimaan. Ympäriltä näkyy koko tontilla vallitseva kasvusto melko hyvin. Raivausta riitti.


Tässä kuvassa on talon ympärystä jo hieman siistiytynyt ja ensimmäinen kevät 2003 meneillään. Jotain ruusupenkkiä aloin näköjään tuohon kallionkoloon vääntämään, silloin kohta 19-vuotiaan, melko kokemattoman viherpiipertäjän naiivilla innolla ja suurella päättäväisyydellä. Mutta jostainhan se on aina aloitettava. :-D


Samainen "kukkapenkki" keväällä 2005, siellä ne ‘Europeana‘ ruusut vielä törröttävät, kestivät ne sentään hengissä pari vuotta ja kaupan pussimullan voimalla kukkivatkin. :-D Ulkohuussin rakentaminen on ollut silloin käsillä kun ei talossa vettä eikä viemäriä ollut.

Nyt 15 vuotta myöhemmin olen sen verran edistynyt kivikon kanssa että samassa kohtaa kasvaa kuivan ja vaatimattoman paikan kasveja kuten ketoneilikkaa, ajuruohoja, arovuokkoja ja patjarikkoa. Etualan sammalleimu on kärähtänyt pahannäköiseksi. Sille on liian kuumaa ja kuivaa.



Laatoista ja nummiajuruohoista tehty pieni alue täytyy ensi keväänä siistiä ja taimet jakaa...


3-kerroksisen autiotalon maalausurakka oli silloin aikamoinen, äitikin suti keltamultamaalia seinään niin että pensseli viuhui. Siellä isäni kiipeilee rakentamillaan telineillä. Isän ja äidin (dynamic duo) kanssa yhdessä remonttia teimme ja myöhemmin kylppäriremontissa auttoi siskoni mies, joka tekee rakennushommia työkseen. Sähkö- ja vesihommat kytkivät paikoilleen luonnollisesti paikalliset alan ammattilaiset. Kotini asuinkerros lämpiää sähköllä (ilmalämpöpumppu) ja tulisijoilla.


Koti pihlajan katveessa. Näihin ikkunoihin aikanaan rakastuin. Lapsena pohdin miksei "korkeassa kartanossa" asu ketään. Vanha tehtaan työväen asuntola tyhjeni kun väki muutti kerrostaloihin 70-80-luvulla.


Tämä kuva kesältä 2004 - ja lupiinien hävitys on jatkunut vielä tähän päivään asti. Tässä on nykyisin narsissialue ja hyvin kuiva eloton paikka. Välillä narsissit jaksoivat näinkin hyvin:




Syksyllä kylvin joukkoon köyhälle paikalle sopivia kasveja jotta saisin siihen villiniityn pörriäisille. Kuivien kesien jäljiltä tässä ei oikeastaan edes ruoho enää kasva. Katselin juuri äsken Monty Donin ohjelman Amerikan puutarhoista ja siitä innostuneena ja samalla tätä omaa aluettani pohtiessa taidan tutkia yhä syvemmin erilaisia kiinnostavia preeriakasveja, josko jotkut niistä täälläkin menestyisivät.


Ajassa taaksepäin... Yläkerran kirjastohuoneen ikkunasta otettu näkymä vuonna 2004. Tässä on alkanut jo muodostua nurmikkoa ja pajun- ja pihlajanvesat ym. ovat kasattu risuaidoiksi. Silloin oli kovasti muotia tehdä pajutöitä ja se olikin ihan meidän koko perheen harrastus. Nykyinen "kuunliljakuja" sijaitsee tuolla risuaitojen kohdalla ja pajumajan lahottua napsimme siihen paneelit, jollon siitä tuli pieni sininen huvimaja. Pajumajan tällä puolella olevat tupsut ovat pieniä kuusen taimia ja niistä on nyt kasvanut kuusiaita jonka vierellä on lavatarha.


Tässä se alue vuonna 2016. Tilaa oli mutta kunnon maata ei nimeksikään, joten tämä oli vähän turha kohta joka kaipasi hyötykäyttöä. Aurinko paistaa tähän kesällä ihan mukavasti.


Tässä lavat keväällä 2018 ja alueesta tuli ihan oma osionsa puutarhaan jota rakastan kovasti. Ovelta pääsee kipaisemaan hakemaan ruokatarpeet kesällä ja se jos mikä on ainakin minulle luksusta josta nautin valtavasti. Täältä eivät rusakotkaan yllä salaatteja ja herneitä napsimaan.


Viime kesänä kivituhkapolku jatkui lavojen välistä vajalle asti ja sekin alue pikkuhiljaa kunnostuu. 


Tässä se mutkan kuoppaan päätynyt kirsikkapuu josta edellisessä postauksessa mainitsin. Syksyllä istutin sen juurelle pussillisen pieniä sipulikukkia villiniitylle, joka sisälsi syklaaminarsissia, kurjenmiekkoja, scilloja ja villitulppaaneita.


Kuva työmaalta viime kesältä. Kiviä sai taas kaivaa urakalla, mutta sain tämän alueen melko hyvin täytettyä taimilla! Jos ihmettelette mikä hökötys tuolla takavasemmalla kohoaa, se on kierrätyshenkinen kuusenpölleistä koottu kohopenkki pensasmustikoille. Sen funktiona on toimia pihalta tulevan neulasjätteen sijoituspaikkana, eli maata hapattavat neulaset saavat toimia katteena pensasmustikoille, jotka kaipaavat todella hapanta kasvualustaa. Aiheesta kirjoitinkin pienen jutun Oma Piha-lehteen viime syksynä. 

Paluu kivikaivantoon... Tein jopa kerrankin suuntaa antavan luonnoksen miltä polku tulisi näyttämään ja mitä siihen vierelle ehkä istuttaisin:


Tämä suunntelma meni kyllä hieman uusiksi heti kun tein taimiostokset joten se ei enää pidä paikkaansa, mutta hahmotelma selkiytti aluksi ajatuksia. Karviaiset, kurjenpolvet, keltaoksakanukka, sinipiikkiputki, ritarinkannukset, mäkimeiramit, marunat ja syysleimut sinne menivätkin kun niitä löytyi jo omasta takaa mutta lisäksi tuli syysastereita leimujen kaverina kukkivat vihreät ‘Green Apple‘ tsinniat joita kasvatin siemenestä. ne sopivat mielestäni ihanasti ‘Sherbet Blend‘ syysleimujen kanssa.




Vielä vuonna 2015 oli tämä koko alue vasta työn alla ja pikkuhiljaa se on kasveilla ja käytävillä täyttynyt. Tästä lähti pari ränsistynyttä punaherukkaa ja tajusin että tässä taitaa olla pihan ainoa kunnollinen multava kohta.





Ukotakan ympärillä oleva viidakko vuonna 2005. Lisää ränsistyneitä villejä punaherukkapuskia, elämänlankaa ja kaikkea muuta kivaa. 

Tässä alla kuva keväältä 2018 takan edestä katsottuna. Kuunliljakujan portti näkyy takana ja alue on täynnä perennoja joita olen jakanut sekä pensaita ja sipulikukkia. Marskinliljojen lehdet vasemmalla etualalla, sen ympärillä kasvaa vapaasti mäkimeiramia joka kukkii tässä aina kauniisti ja kimalaiset tykkäävät aivan hulluna. Vasemmalla takana mongolianvaahtera joka tuo alueelle kivaa syysväriä ja vime kesänä se jopa kukki ensimmäistä kertaa. Sen vierellä iso alue nuokkuluppiota ja jalopähkämöä. Takaosat ovat täynnä kuunliljoja.



Polku hieman eri suunnasta katsottuna. Tuohon viemärinkannen päälle asettelen kesällä aina ruukkuja katseenvangitsijaksi, esim. kellohyasintteja uurnaruukussa. Tuo rautaportin takana oleva pieni parin neliön sotkuinen alue täytyy ottaa keväällä käsittelyyn ja pohtia mitä siihen laittaisi. Siinä on vain syvä kerros hiekkaa ja mikään ei tahdo siinä oikein menestyä. Tässä näkymää muistaakseni toissa keväältä.




Tässä vielä yksi työmaakuva viime kevään kaivuusta. En osannut päättää mitä tähän kuusiaidan viereen istutan, joten viime kesänä siinä kasvoi salaattia kun tuli liikaa esikasvatettua sidesalaatin taimia. :-D  Kuusiaita varjostaa aika paljon ja koska sitä pitää päästä aina leikkaamaan, olen ajatellut että kuunliljat toisaalta tekisivät reunasta siistin ja kestävät ainakin varjoa. Samoin valkotäpläimikät olisivat kivoja ja rotkolemmikit. Viiruhelpi leviäisi selkeäksi suureksi alueeksi ja toimisi kontrastina kuusiaitaa vasten mutta en oikein tiedä viihtyisikö ihan noin varjossa. Eipä sillä kokeilulla toisaalta paljon menetä kun jakotaimia löytyy omasta takaa.


Näkymiä keväältä 2019.



Saniaiset ovat rakkaimpia kasveja minulle ja tähän yhteen kohtaan keräsin alkuvuosina ryhmäksi kaikki pienokaiset mitä pihalta löytyi, eli lähinnä siirsin ne ruohonleikkurin alta. Tämä kuva (yllä) on vuodelta 2010 ja alla oleva kuva viime kesältä eli saniaisten 10 vuoden kasvu ihan omillaan. Välillä reunasta pihistän uusia kotkansiipiä ja siirtelen muualle. Voisin varmaan elää ihan tyytväisenä pelkkien saniaisten keskellä, niin paljon niiden vihreyttä rakastan. Kun saniainen - kuten hiirenporras - saa kasvaa rauhassa, siitä tulee komea vanha yksilö. ♥



 Saniaisten toiselle puolelle tein toissakesänä läpäisevän kohopenkin pienelle jalokurjenmiekkakokoelmalle ja vieressä ihan maassa on kokoelma erilaisia lehtikasveja muun muassa.


Loppuun vielä lisää vihreyttä vähän kauempaa katsottuna. Niin ne kasvit ovat pikkuhiljaa ottaneet vallan. Aikamoista seikkailua tämä on vuodesta toiseen mutta sehän tekee koko hommasta mielenkiintoista. Koskaan ei ole ollut tämmöisenä yksityisyrittäjänä hirveästi varaa että voisi mitään kaivinkoneita vuokrata tai kertaheitolla hankkia suurikokoisia jumbotaimia mutta toisaalta odotus on palkinnut ja pienistäkin asioista nauttii älyttömästi - ja tietysti niistä taimihankinnoista iloitsee aina kun niitä saa tehtyä tai on saanut siemenestä jotain uusia taimia kasvatettua. Hevonlantakuormia saan onneksi läheltä tilattua keväällä ja syksyllä ja sen myötä onkin kaikki lähtenyt heti paremmin kasvamaan. 


Käytävän keskellä kasvava paratiisiomenapuu ‘Dolgo‘ (jonka istutin pihalle Suomi 100-vuotta juhlapuuksi 2017) on syksyllä kauneimmillaan kirkkaankeltaisessa syysvärissään ja täynnä pikkuriikkisiä kirkkaanpunaisia omppuja jotka ovat maukkaan kirpeitä mutta omalla tavallaan herkullisia. Tuskin maltan odottaa miltä tämä puu voi parhaimmillaan näyttää seuraavan 10-20 vuoden päästä jos kaikki menee hyvin. Puutarhassa on aina jotain odotettavaa. ♥ Tykkään että puutarhassa on jotain katseltavaa myös syksyllä koska se on upea vuodenaika.




Tässä vielä yksi keskeneräinen nurkka koska keskeneräisiä ei-täydellisiä kohtia pitää tuoda esille sillä ne ovat tärkeitä. Joskus ne alennustaimet pitää vain tyrkätä johonkin josta ne saa siirrettyä toisaalle parempaan paikkaan. Näille on jo paikat tiedossa joten keväällä tähän syntyy taas jotain aivan muuta... En vielä tarkalleen tiedä mitä. :-)

Sitä seuraavat 3-4kk pohdiskellessa toivotan mukavaa viikonloppua ja lähetän rakkaita terveisiä kaikille jotka täällä blogissa vielä joskus piipahdatte. 


Suurin ilo tämän blogin 10 vuoden olemassaolon aikana on ehdottomasti ollut uusiin ihaniin ihmisiin tutustuminen. Parhaat kaverit ovat tätä kautta löytyneet ja rakastan teitä kaikkia. ♥ Onneksi juttu jatkuu myös Instagramin puolella. Tervetuloa myös sinne seurailemaan!


Kevättä odottavin terveisin,
Linda & Mimma-kisu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...