lauantai 9. tammikuuta 2021

Uusi kirjani - Viherpuutarha

Nyt saan vihdoin kertoa ilouutiset puutarhakirjasta, joka on ollut itselleni sydämen asia ja työn alla viimeiset 2-3 vuotta - ja itänyt unelmana mielessä jo pidemmän aikaa. Viherpuutarha - Harmoniaa lehtikasveilla ilmestyy 10.3.2021 ja on nyt ennakkotilattavissa Docendon nettisivuilta Kirjaa on myös saatavilla kaikista hyvinvarustetuista kirjakaupoista.

Minua on aina kiehtonut erilaiset lehtimuodoiltaan ja -väreiltään kauniit kasvit, jotka tuovat aivan uudenlaista särmää ja syvyyttä puutarhaan. Metsäisen, osittain puolivarjoisen pihan hoitajana ja kasvuolosuhteiden pakostakin erilaiset metsäpuutarhan kasvit, varjopuutarhan kasvit, saniaiset, rotkolemmikit, kuunliljat, maanpeittokasvit ja koristepensaat ym. ovat aina kiinnostaneet kovasti. 

Lehtimuotojen hyödyntämisestä puutarhasuunnittelussa ei ole juurikaan julkaistu kirjallisuutta Suomessa, joten siitäkin syystä halusin nostaa kaikki kauniit, lehtevät - ja hyvin värikkäätkin - kasvit parrasvaloihin. Samoin myös taitavat kotipuutarhurit, jotka ovat kyseisistä kasveista innostuneet ja hyödyntäneet niitä kauniilla tavalla omilla pihoillaan. Minulla olikin suuri ilo ja onni saada kirjaan mukaan upeita suomalaisia puutarhoja ja myös yksi jo aika legendaarinen ruotsalainen. Tuskin maltan odottaa, että voin kertoa lisää. :) 

Tässä aluksi hieman perustietoa mitä opus pitää sisällään.

Ensimmäinen suomalainen puutarhakirja, jonka ohjeilla suunnittelet koko pihan ja puutarhan upealehtisten puutarhakasvien avulla. Kasvien koristeellisuus ei ole aina pelkästään niiden lehtien väreissä, vaan myös muodoissa ja tuntumassa.

Viherpuutarha-kirjassa esitellään kasveja perennoista koristeheiniin, pensaisiin, havu- ja lehtipuihin sekä kirjava­lehtisiin sipulikasveihin. Monipuolinen ja värikäs viherpuutarha toimii koko kasvukauden lehtiensä kauneuden varassa, mutta samalla se on myös hienostunut näyttämö kukille.

Kirja antaa vinkkejä helppoihin ja kestäviin kasviyhdistelmiin ja neuvoo lajikevalinnoissa, kun haluat puutarhaan elävyyttä ja tyyliä erilaisten lehtimuotojen kauneutta hyödyntämällä. Varjopuutarhassa menestyvät lukuisat lehtiperennat, samoin paahteisille paikoille on omat lajikkeensa. Kirjassa esitellään Suomen oloissa harvinaistenkin kasvien kokonaisuuksia, tuhansien lajikkeiden metsä- ja perennapuutarha, piha, jossa harmoniaa luovat erilaiset muotoon leikatut kartiovalkokuuset, katajat ja marjakuuset, kuunliljakeräilijän runsas kokoelma, sekä värikylläisyyttä pursuava puutarha, mikä on koostettu kuunliljoilla ja japaninvaahteroilla. Viherpuutarhassa nautitaan myös runsaan, lehtevän lavatarhan antimista.

 

Ihanaa kevään odotusta - ja kovin vehreitä puutarhaunelmia! ;) Täällä jo rapistellaan kaikkia siemenpusseja malttamattomana ja vähän uusiakin siemeniä on tullut jo hankittua - kuten tammikuussa on tapana.

- Linda

torstai 31. joulukuuta 2020

2020 surun ja ilon vuosi


 Aika kiitää, joten ajattelin tehdä pienen vuosikatsauksen, sillä olen ollut nyt varsin hidas bloggaaja. 2020 lähenee tunti tunnilta loppuaan - vuosi, jonka moni ihminen on koronan vuoksi leimannut ihan oikeutetusti aika pimeäksi ajanjaksoksi koko ihmiskunnalle. Itse olen ollut onnellinen ja kiitollinen siitä, että oma lähipiiri on onneksi pysynyt terveenä ja itsekin olen vältellyt koko vuoden ajan turhia vierailuja ja kauppareissuja. Hyötytarhurointi oli tänäkin vuonna yksi niistä ihanista, iloa ja turvaa tuottavista asioista elämässä. Edes pienenkin omavaraisuuden tavoittelu on ollut mukavaa ja opettavaista. 


Toissa keväänä tsemppasin itseäni keväällä hyötyviljelyhommiin ajatuksella: "viljele kuin henkesi riippuisi siitä". No, viime keväänä se tilanne olikin aito ja koronapandemia sai aikaan sen että todellakin laskeskelin ja suunnittelin aika pitkälle, mitä ja paljonko tulisi kasvattaa että koko perhe sillä selviäisi, jos siitä olisi kyse että jotain suurempaa häikkää tulisi tai kaupassa käyntiä tulisi vältellä. Se oli tarpeellinen ja opettavainen kokemus ja samalla myös rauhoittava siinä mielessä, että luottamus puutarhaan kasvoi entisestään. Toki kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan, sillä jokainen kesä on erilainen ja sain siitä todisteet. Porkkanasato oli melko surkea, ehkä pari kiloa. Osa avomaakylvöksistä ei edes itänyt ja lavoista tuli lopulta syksyllä pari-kolme kiloa melko pieneltä alalta. Paras porkkana oli violetti ’Purple Haze’ ja sitä on pakko kasvattaa myös ensi kesänä. Papuja tuli sen sijaan ihan yli äyräiden. Niin ruusupapuja kuin salkopapuja. Niitä onkin pakkasessa ryöpättyinä pikkupusseissa.


Omia perunoita on syöty juhannuksen varhaisperunasadosta aina tähän päivään asti ja mennään vielä reippaasti joulunkin yli omilla potuilla. Kaikista satoisin lajike oli läpeensä punainen ’Mulberry Beauty’, jonka pienet ruttuiset siemenperunat upotin pariin ruukkuun, sekä maahan vailla mitään odotuksia. 1kg siemenperunoita tuotti todella pieneltä alalta 9,5kg sadon, joka todella yllätti. Tykkään myös sen mausta ja sillä on hyvä varastonkestävyys. Suurin osa niistä onkin vielä käyttämättä joten talvella tulee ehkä tehtyä niistä varsin värikkäitä herkkuja perheelle. Lisäksi kasvatin Timoa, Annabelleä, Solistia, Carreraa, Mozartia ja Bellarosaa. Viimeiseksi mainittu oli todella niukkasatoinen - ei jatkoon.


Sipulia ei ole tarvinut ostaa sitten toukokuun, jolloin pystyi jo keräämään ensimmäisiä nuoria sipulinvarsia ruoanlaitoon "minikasvihuoneella" katetusta lavasta. Sipulia on perinteisesti kuivattuina leteissä ja nipuissa, kuin myös pakkasessa. Niillä mennään vielä pitkälle kevääseen. Ruoka ei vaan ole ruokaa ilman edes yhtä sipulia. :) Omaa salaattiakin syötiin koko kesä ja muutamia kirsikkatomaatteja oli vieläkin pöydällä joulukuussa. On uskomatonta kuinka kauan vihreästä sisällä kypsytetyt syksyn viimeiset tomaatit kestävät hyvinä. Pihvitomaateista keitin syksyllä omaa ketsuppia. Kesäkurpitsaa tuli syötyä muodossa tai toisessa melkein joka toinen päivä - eikä siihen ehtinyt kyllästyä. Retiisiä tuli valtavasti ja pikkelöin niitä noin kilon lasipurkkeihin. Niitä on tullut syötyä syksyllä lisukkeena.




Kesä menikin pitkälti kaikista kasveista huolehtiessa ja erinäisiä puutarhajuttuja kirjotellessa ja kuvatessa. Puutarha onkin ollut aikamoinen terapiapaikka monelle tänä vuonna. Kesä oli töiden suhteen hieman hiljaisempi, koronan peruuttaessa lähinnä erilaisten matkailu- ja tapahtumaesitteiden suunnittelutyöt. Syksy oli onneksi vilkkaampi tiettyjen vakiotöiden osalta, joten loppuvuotta on voinut viettää suhteellisen luottavaisin mielin. 


Kuten otsikossa mainitsin surun vuoden, ehdottomasti pahin paikka oli rakkaan Mimma-kissan menettäminen elokuun lopulla. Yhteiseloa ehti meille tulle ihanat 9 vuotta ja ikää hänellä oli 15 vuotta. Mimman tila heikkeni nopeasti (kilpirauhasongelma, krooninen munuaisten vajaatoiminta) ja viimeiset viikot olivat todella raskaita lääkityksen ja ruiskuruokinnan myötä ja näin siitä vielä painajaisia pitkään hänen kuolemansa jälkeen eikä asiaa halua enää mielessään muistella. Instagramin puolella hänen poismenosta kerroin silloin kun aika oli, mutta minkäälaista muistopostausta en tänne blogin puolelle vaan enää jaksanut tai pystynyt siinä vaiheessa tekemään. Muuta en voi sanoa, kuin sen että Hänen Ylhäisyytensä poismeno jätti jälkeensä niin loputtoman suuren ammottavan, tyhjän  aukon sydämeen. Hän oli maailman älykkäin ja hyväsydämisin otus mitä olen koskaan tuntenut (ihmiset mukaan lukien). Mimma oli - ja on aina - Sielunkumppani. Hän nukkuu nyt ikiuntaan puutarhassa kuunliljojen alla. Kaipaukseni on ikuinen.


Mimma tuli aikanaan elämääni Kissojen Suojelu Kisu ry:n kautta ja lohduttauduin syksyllä katselemalla kotia etsivien kissojen kuvia netistä ja ajattelin että kyllä minä vielä jonakin päivänä hankin uuden kissaystävän - en tosin tiennyt että koska. Pahalta tuntuu aina kun näkee niin monia ihania kissoja vailla sitä omaa rakastavaa kotia. Suru Mimman lopettamisen jälkeen oli niin suuri että vaikka ajatus uudesta kissasta oli toiveikas, oli olo hyvin ristiriitainen kun Mimman muisto eli mielessä ja sydämessä niin vahvasti. Lemmikin ottaminen ei ole mikään kevyt päätös, se on pitkä sitoutuminen - myös taloudellisesti. Elämä ilman kissaa ja koti ilman kissaa tuntui todella tyhjältä. Syksy oli aina iloisten muistojen aikaa kun Mimma muutti silloin luokseni ja hankin hänelle aina jonkun uuden torkkupeiton lahjaksi kun rakasti niitä niin kovasti. 

Yhtenä päivänä sitten Facebookissa eteen tuli Kissojen Katastrofiyhdistyksen kissalivelähetys heidän Tampereen toimitilaltaan, jossa asustaa monia kissoja joilla ei syystä tai toisesta ole omaa ensikotipaikkaa. Siellä toimistossa suuren häkin päällä loikoili 3-vuotias kollipoika Aapeli. Olin jo aiemmin katsonut hänen profiiliaan nettisivuilla ja nyt näin hänet siellä videossa ja joku sydämessä nyrjähti. Vauhdikkaaksi ja paljon aktivointia kaipaavaksi kuvailtu kollipoika majaili yhdessä ainoassa huoneessa ja katseli hieman väsyneen näköisenä ikkunasta Tampereen katujen ohikulkevia ihmisiä. Aapeli tykkäsi rapsutuksista ja vaikutti kovin kiltiltä. 

Kuva Aapelista: Kissojen Katastofiyhdistys ry


En saanut rauhaa ja varovaisesti sitten kysäisin että mitähän tuo tarkoittaa että herralla on vauhdikkuuden lisäksi taipumusta sisustaa paikkoja uudelleen. Se oli tarkoittanut esimerkiksi verhoissa kiipeilyä. Pohdin, että se nyt menee ihan normaaliin nuoren kissan käytökseen, joten aloin kysellä lisää. Aapeli haki paikkaa kodin ainoana kissana koska ei oikein tullut toimeen muiden kanssa - aivan kuten Mimmakin aikanaan. Kollipoika oli palautunut takaisin yhdistykselle puolen vuoden sisällä jo kahdesta eri kodista erinäisistä syistä. Sitten yksi asia johti toiseen ja juuri samana päivänä kun Mimma oli aikanaan luokseni muuttanut, sain KKY:ltä tiedon että yhdistyksessä olivat tulleet siihen tulokseen että minä olisin "aktiivi-Aapelille" juuri se sopiva ihminen ja kotini sopiva paikka temmeltää. 


Pian jo soiteltiinkin eläinsuojeluyhdistyksen toimijan kanssa ja ennen puhelun soittamista ajattelin vielä hiljaa mielessäni että voi kunpa saisin vielä jonkin merkin että näin on tarkotettu ja että Aapeli todellakin on se oikea kissa minulle ja ennen kaikkea että luonani olisi sopiva koti hänelle. Olen luonteeltani joskus vähän varovainen jahkailija mutta luotan kyllä vahvasti intuitiooni jos sydän jotain tahtoo sanoa. Sittenpä heti puhelun aluksi kuulin: "Olipas outoa, Aapeli jätti rapsuttelut kesken ja juoksi tähän pöydälle puhelimen luo heti kun olin sinulle soittamassa. Ihan kuin tämä olisi joku merkki." Olin suorastaan hämmentynyt että wau, tulipas se merkki nopeaan. :-D Joskus vaan tulee eteen asioita joita ei voi järjellä selittää. Noudettaessa Aapeli oli ihan täpinöissään meni ihan itse suoraan kuljetuslaatikkoon odottamaan lähtöä ja kotiin päästyään kävi heti taloksi ja hyökkäsi heti ruokakupille. Mieluisia nukkumapaikkojakin on monen monta. Sohvapaikka on jo varattu ja sänkykin kelpaa. ;-)



Aapeli on todella peloton ja ihmisläheinen. Hän on nyt muodostanut ihan omat jutut kaikkien lähipiirin tyyppien kanssa. Esimerkiksi kun isä ja äiti tulevat käymään niin Aapeli puskee ja pusuttaa äitini naaman hennosti näykkimällä ja lipomalla, isää hän puolestaan juoksuttaa pienen jalkapallon kera portaikossa ja haastaa matsiin hepulikohtausten kera. Yläkerrassa ja portaikossa käykin sitten ravi niin että koko talo tärisee. Aapeli on todella isokokoinen ja aika rajukin kissa josta lähtee ääntä ja vauhtia, joten heti kun alkaa kolina käydä, on paras pysähtyä aloilleen ja odottaa että tuo 6,5kg painoinen pyörremyrsky menee ohitse tuhatta ja sataa. Tuumaankin monesti että "jaahas, peto on irti".


Silti hän on äärimmäisen kiltti herrasmies ja hänestä on myös kuoriutunut jo aikamoinen halikatti. Tavaroiden tiputtelua tai muita tihutöitä hän ei onneksi harrasta. Huonekalujakaan ei raavi, ainoastaan raapimapuuta ja mattoja. Ainoa fiksaatio on ollut jouluvalojen ohut johto, jonka teippasin ikkunan karmiin ettei purisi sitä. Teipppiä haluaisi aina vaan nyprätä auki tassuillaan.



Koska ulkokissaksi häntä ei voi laskea, harkitsin aluksi valjaskoulutusta ja siihen herra varmaan aika helposti oppisikin, mutta tuo meno on kyllä sen verran rankkaa että voisi siinä meikäläinen raahautua pihalla hihnan perässä aika vauhdilla. Syksyllä lasiveranta ajoi ulkotarhan virkaa ja tykkäsi siellä katsella lintuja ja oravia. Hän on kovin tottunut olemaan sisällä ja nyt kun rappukäytäväkin on kylmennyt, ei sekään enää houkuta yhtä paljon kuin lämmin ja pehmeä sohvannurkka. :) Villasukkakin kelpaa tyynyksi.



Alun lievä epävarma levottomuus - ja ihan minkä tahansa ruoan ahmimisvimma - on jo karissut. Nirsoilijan merkkejä on ilmassa, jopa herkuista on nyt valikoitunut lautaselle vaan ne tietyt jutut - kuinka kissalle tyypillistä. ;) Hänen harrastuksiaan ovat muun muassa pahvilaatikoiden järsiminen, pallopelit ja tietysti minun varpaiden kyttääminen. Mimma teki aikanaan ihan samaa. Paljaissa jaloissa ja varpaissa on ilmeisesti kissojen mielestä jotain maagista. Minun kylvyssä käyminen oli Aapelille aluksi jotain aivan kamalaa. Ammeen verellä piti tuijottaa kauhulla ja jopa hieman sähistä kaikelle sille vedelle. Nyt suhtautuminen on hieman rauhoittunut mutta varpaita pitää edelleen tarkkailla turvallisen etäisyyden päästä (vessanpöntön säiliön päältä) ja kylvystä tullessa pitää laskea että ne ovat kaikki tallella.


Joulusta tuli aika suuri kiitollisuuden lähde että näinä epävarmoina aikoina pääsi viettämään pienimuotoista perhejoulua ja saakin olla kiitollinen että lähipiiri on pysynyt terveenä vaikka tartuntoja alkoi reilu viikko sitten näkyä myös meidän kunnassa, joka pitkään sinnitteli poissa listalta. Olen tosin ehkä enemmän joulun valmistelija kuin joulun viettäjä. Joulupäivänä alkoi jo tuntua siltä että kaikki koristeet lähtevät vauhdilla varastoon ja sitten lähtee taas kevätvaihde päälle. Marras-joulukuun tykkään fiilistellä pikkuhiljaa koristellen ja välillä joululaulujakin kuunnellen joten tässä vaiheessa on jo valmis uuteen aikaan. Voi, kuinka tässä vaiheessa jo alkaa kaipaamaan oman lavatarhan salaattikeriä ja tuoreiden tillinippujen tuoksua. :) Ihanaa ryhtyä miettimään kevätkylvöjä.



Nyt on aika sanoa heipat tälle poikkeusvuodelle ja pitää muistoissa entistä tiukemmin ne iloa ja onnea tuottaneet asiat. Minulle ne ovat olleet puutarha, sadonkorjuu ja tietty nyt Aapelin yllättävien kissahepulien aikaansaamat päivittäiset naurut - jotka ovat tulleet tarpeeseen ihan kaikille.


Toivotan oikein ihanaa uutta vuotta - tuokoon se mukanaan onnea, rakkautta, terveyttä ja tietty ihania hetkiä kotona ja puutarhassa! Ehkäpä kevättalvella kun uudet suunnitelmat alkavat hyrrätä päässä, tulee taas täällä bloginkin puolella aktivoiduttua paremmin ja jotain uusia uutisiakin on luvassa joskus alkuvuodesta. :)  

Kaikkea hyvää 2021

Linda & Aapeli



sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Osallistu Kukkiva nurmi -haasteeseen!

Kesämuisto: niittyhumalan runsasta kukintaa viime kesänä.

Puutarhakevät 2020 lähti vauhdilla liikkeelle jo huhtikuussa mutta nyt ollaan kärvistelty ajoittaisessa räntäsateessa ja kylmässä. Ihana krookusten aika alkaa nyt olla pihallani pikkuhiljaa ohi ja pienet sipulikukat kuten posliinihyasintit, kevättähdet ja idänsinililjat jatkavat täällä suloisten, aikaisten kevätkukkien kimaraa. Viileässä toki kukinta jatkuu pidempään. Istutin toissa syksynä ison määrän krookuksia nurmikolle - nimenomaan kimalaisia varten - mutta nauttiihan näistä itsekin... ;)


Karvaisten pörriäisten piehtaroiminen krookusten kukissa aikaisin keväällä on aina yhtä mukavaa seurattavaa. Pölyttäjähyönteisten suojeluun ollaankin aiheellisesti nyt herätty monissa paikoissa oikein toden teolla ja se on mahtavaa. Pieniä ja suuriakin tekoja tarvitaan. Jokainen meistä voi kuitenkin omalta osaltaan olla mukana edistämässä asiaa ihan omalla pihallaan.


En ollut vielä talvella tietoinen YLE:n tämän kevään mahtavasta Pelasta pörriäinen -kampanjasta joten viimeisimpään Oma Piha -kolumniin olin myös jo ideoinut #kukkivanurmi -haasteen joka liikkuu sekin samoilla linjoilla, eli tarjotaan pölyttäjähyönteisille pihoista ja puutarhoista mahdollisimman paljon turvaa ja ravintoa. :) Pelkän vihreän nurmikon sijasta kukkiva nurmikko on paitsi kaunis niin myös monipuolinen ravinnon lähde.

Haluankin nyt haastaa myös tämän blogin välityksellä ihan kaikki teidät puutarhaystävät mukaan tähän haasteeseen! Tiedän että monilla teistä varmasti jo onkin pihalla upeita pörriäiskeitaita. Se voi olla yhtä hyvin vaikka täynnä villejä voikukkia, apiloita ja päivänkakkaroita oleva nurmi jonka annat kukkia valtoimenaan pörriäisten iloksi. Se voi olla pienten sipulikukkien kuten scillojen sininen virta tai keväällä kylvetty kukkaniitty nurmikon tilalla. Osallistumisaikaa on koko kesä aina 20.9.2020 saakka.

Voit osallistua tähän yhteiseen Oma Piha -lehden tempaukseen Instagramissa tunnisteella #kukkivanurmi @omapihalehti tai sähköpostitse toimitus@omapiha.info (kirjoita viestin aiheeksi Kukkiva nurmi). Oma Piha julkaisee tulevissa lehdissä lähettämiänne kuvia ja osallistuneiden kesken arvotaan ihania kirjapalkintoja. Ohjeet osallistumiseen löydät kampanjasivulta tästä linkistä.


p.s. Ideaa yhdelle hempeän romanttiselle kesäkukkakeitaalle löydät täältä.

Ihania kevätpäiviä ja pihapuuhia kaikille! Toivotaan pikaista lämpöaaltoa toukokuun loppuun. ;)

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Oodi puutarhalle


Tänään näin Facebookissa hupikuvan jonka totuudenmukaisuus nauratti, vaikka melko vähän on viimeaikoina naurun aiheita löytynyt. Sen olen kyllä huomannut että aika moni meistä käsittelee vaikeasti kohdattavia asioita huumorin kautta. Se on ehkä yksi henkinen suojautumismekanismi. Kuvassa oli harmahtavan normaalia perhearkea, jossa kaikki näpräsivät samassa huoneessa kännykkää eivätkä juuri huomioineet toisiaan. Alla oli puolestaan kuva jossa perheet innoissaan ulkoilivat yhdessä kauniissa maisemissa kun olivat paenneet kodeistaan luonnon vapauteen. Kuvatekstissä luki "Elämä ennen ja jälkeen koronaviruksen".

Nyt onkin ollut nähtävissä että ihmiset hakeutuvat ulos luontoon kun etätöiden vuoksi pitää päästä "tuulettumaan". Luonnossa ihminen voi pitää hieman paremmin turvaväliä kuin leffateatterissa, ostarilla tai konserttisalissa, kunhan eivät kaikki kaupunkilaiset yhtenä laumana rynnistä puistoihin. Onko luonnosta muotoutumassa, tämän yhteisen dramaattisen vaiheen kokeville tulevaisuuden ihmisille yhä laajemmin uusi "viihteen" muoto? Opimmeko me viimein pysähtymään pienten, yksinkertaisten kauniiden asioiden äärelle?




Omassa puutarhassa puuhastelu tuntuu (ja on aiemminkin tuntunut) lottovoitolta ja tulevaa kevättä varovaisen toiveikkaana odottaakin jo kuin lapsi joulua konsanaan. Mitä kevätkukkia vihreiden lehtien seasta kääriytyisi?


Kukkivatko nämä ‘Peach Blossom‘ -tulppaanit vielä tänä keväänä? 




Antavatko omena- ja kirsikkapuut notkuvaa satoa syksyn tullen ja kuhisevat keväällä kimalaisia ja kukkakärpäsiä?


 Minulle - kuten varmasti jokaiselle teistä, jotka blogiani luette - puutarha on henkireikä ja omanlaisensa maailma, jonka estetiikkaan uppoaa kaikilla aisteilla. Sen tuntee käsissä ja sormenpäissä pehmeänä multana ja kevyenä perliittinä. Sen kuulee kevätlintujen konserttina ja viiruhelven havinana. Sen haistaa hyasinttina ja tuoreena koivunlehtenä sateen jälkeen.


Sen maistaa porkkanoina ja uusina perunoina...


...ja kesän parhaina salaatteina, joita syötyään tuntuu että koko keho herää eloon ja terävöityy. 


En osaisi enää kuvitella elämääni ilman kasveja. Matkustelusta en ole koskaan juurikaan välittänyt ja olenkin elämässäni joskus hävennyt sitä että en halua ottaa kuvaa Eiffeltornista tai maata etelän aurinkorannoilla. Omat kaukaisimmat matkat ovat olleet Pohjois-Norjaan ja toki niistä reissuista ihan kivat muistot jäivät mutta en tunne mitään suurta kaihoa lähteä sinne uudelleen. Jos haluan saada elämyksen vieraasta kulttuurista, nautin siitä vaikka jonkin upean dokumentin myötä ja elän siinä mukana. Ilmastonmuutoksen myötä en enää häpeä sitä, että en ole elämäni aikana lennellyt ympäriinsä. Tällä en toki yritä syyllistä muita valinnoistaan, koska kaikki teemme niin monenlaisia valitoja päivittäin, jotka vaikuttavat kaikkeen. Tämä on vain oma henkilökohtainen tunteeni matkustelusta ja kestävän ekologisuuden suhteen petrattavaa on itsellä vielä niin monessa asiassa.

 Suurin unelmani on vain aina ollut että saisin rakentaa ihan oman paratiisin, jonne voi matkata muutaman askeleen päähän. Haluaisin aina istuttaa vielä yhden puun lisää mutta tila loppuu kesken.


Olen onnekas kun olen saanut juoda aamuteetä kirsikoiden kukkiessa ja istua kesäkuumalla banaaninlehtien katveessa. Ne muistot voivat olla aivan yhtä arvokkaita. Puutarhassa voi nähdä ja tuntea lähes kaiken mitä haluaa kokea - ja ennen kaikkea kokea syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta Maahan. Toivon, että nyt pöpöiltä suojautumiseen käytetyt kertakäyttöiset kumihanskat muuttuvat pian yhä useamman käsissä myös puutarhakäsineiksi - ja että ihan jokainen meistä saisi kokea ympärillään parantavaa, puhdasta tilaa hengittää. ♥ Jos emme voi nyt halata toisiamme, halataan vaikka puita. ;-) 


Iloa tulevaan viikkoosi!
Linda

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Juurta jaksain




Oman kotivaran tärkeys on monella ihmisellä nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Tämä tapahtumaketju on sellainen, jota omassa kodin varautumisessani olen pohtinutkin poikkeustilanteiden varalta ja ihan siitä syystä vuosia sitten päätin harjoitella oman hapanleivän tekoa jos vaikkapa leivontahiivaa ei olisi juuri saatavilla. Jauhoja pitää aina varastossa olla! Ehkäpä nyt ryhdyn paneutumaan leipäjuuriin oikein antaumuksella. Kaikki vinkit ja reseptit otan siis ilolla vastaan kokeneemmilta. ;-)

Olen aina tykännyt leipoa ja hyvin harvoin tuleekaan enää kaupan leipää ostettua. On oma tuore leipä niin paljon parempaa, tietää mitä se sisältää ja koti tuoksuu ihanasti leivontapäivänä. Leipominen ei ole vaiva, se on ilo kaikkina hetkinä. Oma iso kauraleipä, jonka leipomisen mummi opetti äidilleni ja äiti minulle, on se paras leipä. Siihen ei ole paperille kirjoitettua reseptiä, se on vain käsituntumalla tehtävä juttu vedestä, kaurahiutaleista, hiivasta, voista ja jauhoista. Tärkeintä siinä suuressa 7dl nesteeseen tehtävässä taikinassa on paisto 40 min. ajan jolloin muhkeaan leipään tulee supermaukas kuori.

Hapanleivän suhteen olen nyt ottanut omia vapauksia mitä useamman satsin olen leiponut. Aloitin aikanaan ruisleivän taikinajuuren teon tällä perusohjeella. Itse kuitenkin havaitsin että leivonnan loppuvaiheessa tuo 6½dl jauhoja oli hieman liikaa ja taikinasta tuli aika junttia. Kannattaa luottaa käsituntumaan. Ohje on muuten hyvä ja limput ovat onnistuneet suurimmaksi osaksi ihan hyvin. Riippuu toki myös jauhomerkistä mitä käyttää kun toinen jauho voi olla hienompaa ja toinen karkeampaa. Itse tykkään myös puikulamaisista ruisleivistä joita voi vaikka paahtaa leivänpaahtimessa, joten muunsin tätä reseptiä hieman omaan tottumukseen paremmin sopivaksi. Taikinajuuren laitan myös aina olohuoneen kivitakan päälle lämpimään. Mimma ei vielä toistaiseksi ole nakannut sitä sieltä alas (fingers crossed...). Jos siis kaipaat tekemistä, pistä juuri tekeytymään. ;-)

Koska halusin leivästä hieman kuohkeamman, fuskasin ja laitoin sekaan ½pss kuivahiivaa (koska sitä kotivarakaapissa oli). Toki toimii ilmankin, olin vain malttamaton ja halusin leivästä pehmeämpää. Taikinajuuri itsessään antaa pontta ja hapanleivän makua. Perustaikinaan (joka on siis vain vettä ja ruisjauhoa) laitoin mausteeksi suolan lisäksi pari ruokalusikallista siirappia sekä reilut teelusikalliset kuminaa ja anista makua tuomaan (morttelissa jauhettuina).



Itse taikinaa saa kohottaa lämpimässä paikassa ainakin pari tuntia. Sitten taputtelen niistä kevyesti noin 10cm pituisia "lättyjä" ja leivät saavat kohota pellillä liinan alla peitettynä vaikka tunnin. Huoneenlämpö vaikuttaa kuinka hyvin taikina kohoaa. Aiemmin päivällä lämmitetty keittiön puuhellan päällinen on illalla vielä sopivan lämmin kun kädellä kokeilee, että siinä pelkän leivinpaperin päällä leivät nousevat mukavasti. Jos hellassa ei ole ollut lämpöä, olen pistänyt pellin suosiolla 30-asteiseen uuniin kohoamaan joksikin aikaa ja uunissa lämpö säilyy hyvin.

Kun leipien pinta on halkeillut, näkee että kohoamista on tapahtunut. Sitten paistan leivät 225 asteessa noin 20-25 min. Paiston jälkeen laitetaan ne liinan alle jäähtymään, jotta eivät kovetu ihan korpuiksi. Jäähdyttyään pakkaan leivät heti pussiin tai rasiaan. Ihania ovat toki heti tuoreeltaan, mutta säilyvät pitkään - kuten ruisleivillä on tapana.


Koko maailma on nyt poikkeustilanteen alla mutta uskon että siitä selvitään. Vaikka olen luonteeltani vahvasti realisti, sisimmässä on tunne että nyt koko maailmaamme ravistellaan jotta jotain uutta ja parempaa voisi syntyä tilalle. Turha lentoliikenne ja matkustelu vähenee, ehkä ihmiset oppivat uusia parempia toimintamalleja ja yhteisöllistä välittämistä, ehkä meistä yksilöinä ja kansakuntina tulee omavaraisempia, ehkä opimme arvostamaan luonnon lahjoja ja nauttimaamme ravintoa paremmin kun pysähdymme pakosti. Viikonloppuna olivat jo ihmiset tungeksineet luonnon syliin kun muualle ei uskalla mennä.

Ehkä pysähdymme tähän hetkeen, opimme pitämään huolta toisistamme ja vanhuksistamme. Monta ehkää, joiden rakkaudellisesti toivoisin tapahtuvan vaikka nyt tämä keino siihen ei ole todellakaan kaunis. Itseä astmaatikkona keuhkoihin iskevä virus luonnollisesti huolettaa enkä siksi halua liiemmin nyt ihmisiä tavata, mutta ehkä kaikki menee aaltona ohi kun jokainen meistä tekee osansa. Menee tai ei, merkitsee se monella tapaa paluuta perusasioiden äärelle. Paluuta juurille.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Romppala-blogi 10 vuotta!


Huomasin asian vahingossa viimeksi kun blogia päivitin että tämä blogi täyttu nyt 10.1.2020 10 vuotta! Niin se aika lentää! Blogin syntymän myötä kuopattu nettisivusto oli olemassa vuosina 2003-2009 ja blogiin siirtyminen tuntui silloin kätevältä. Bloggaaminen ei ole työni, joten en ota siitä paineita ja päivitän sitä aina silloin kun huvittaa eli en yritä väkisin olla täällä "sisällöntuottaja" vaan enemmän aitojen hetkien välittäjä elävästä elämästä aina kun siltä tuntuu. Ajattelin tehdä nyt pienen muistelon kun paljon asiat ovat muuttuneet vuosien varrella.

Yllä oleva hieman villi pihakuva on heinäkuulta 2007. Talon hankin joulukuussa 2002 ja remonttia riitti vuosiksi. Vilkuilin hieman vanhoja kuvia vuosien varrelta ja alkoi väsyttää. :-D Ken uskaltaa, voi käydä fiilistelemässä kodin remonttitunnelmia blogin alkuaikojen postauksesta täältä. Remonttimuisteloa en jaksa koota, se aika saa jäädä jo unholaan ja keskitytään puutarhapuoleen.


Lapsuuden unelmataloni syksyllä 2002 kun tulin sitä katsomaan. :-D Olin aivan haltioissani kun vihdoin päsin sisälle tutkimaan. Ympäriltä näkyy koko tontilla vallitseva kasvusto melko hyvin. Raivausta riitti.


Tässä kuvassa on talon ympärystä jo hieman siistiytynyt ja ensimmäinen kevät 2003 meneillään. Jotain ruusupenkkiä aloin näköjään tuohon kallionkoloon vääntämään, silloin kohta 19-vuotiaan, melko kokemattoman viherpiipertäjän naiivilla innolla ja suurella päättäväisyydellä. Mutta jostainhan se on aina aloitettava. :-D


Samainen "kukkapenkki" keväällä 2005, siellä ne ‘Europeana‘ ruusut vielä törröttävät, kestivät ne sentään hengissä pari vuotta ja kaupan pussimullan voimalla kukkivatkin. :-D Ulkohuussin rakentaminen on ollut silloin käsillä kun ei talossa vettä eikä viemäriä ollut.

Nyt 15 vuotta myöhemmin olen sen verran edistynyt kivikon kanssa että samassa kohtaa kasvaa kuivan ja vaatimattoman paikan kasveja kuten ketoneilikkaa, ajuruohoja, arovuokkoja ja patjarikkoa. Etualan sammalleimu on kärähtänyt pahannäköiseksi. Sille on liian kuumaa ja kuivaa.



Laatoista ja nummiajuruohoista tehty pieni alue täytyy ensi keväänä siistiä ja taimet jakaa...


3-kerroksisen autiotalon maalausurakka oli silloin aikamoinen, äitikin suti keltamultamaalia seinään niin että pensseli viuhui. Siellä isäni kiipeilee rakentamillaan telineillä. Isän ja äidin (dynamic duo) kanssa yhdessä remonttia teimme ja myöhemmin kylppäriremontissa auttoi siskoni mies, joka tekee rakennushommia työkseen. Sähkö- ja vesihommat kytkivät paikoilleen luonnollisesti paikalliset alan ammattilaiset. Kotini asuinkerros lämpiää sähköllä (ilmalämpöpumppu) ja tulisijoilla.


Koti pihlajan katveessa. Näihin ikkunoihin aikanaan rakastuin. Lapsena pohdin miksei "korkeassa kartanossa" asu ketään. Vanha tehtaan työväen asuntola tyhjeni kun väki muutti kerrostaloihin 70-80-luvulla.


Tämä kuva kesältä 2004 - ja lupiinien hävitys on jatkunut vielä tähän päivään asti. Tässä on nykyisin narsissialue ja hyvin kuiva eloton paikka. Välillä narsissit jaksoivat näinkin hyvin:




Syksyllä kylvin joukkoon köyhälle paikalle sopivia kasveja jotta saisin siihen villiniityn pörriäisille. Kuivien kesien jäljiltä tässä ei oikeastaan edes ruoho enää kasva. Katselin juuri äsken Monty Donin ohjelman Amerikan puutarhoista ja siitä innostuneena ja samalla tätä omaa aluettani pohtiessa taidan tutkia yhä syvemmin erilaisia kiinnostavia preeriakasveja, josko jotkut niistä täälläkin menestyisivät.


Ajassa taaksepäin... Yläkerran kirjastohuoneen ikkunasta otettu näkymä vuonna 2004. Tässä on alkanut jo muodostua nurmikkoa ja pajun- ja pihlajanvesat ym. ovat kasattu risuaidoiksi. Silloin oli kovasti muotia tehdä pajutöitä ja se olikin ihan meidän koko perheen harrastus. Nykyinen "kuunliljakuja" sijaitsee tuolla risuaitojen kohdalla ja pajumajan lahottua napsimme siihen paneelit, jollon siitä tuli pieni sininen huvimaja. Pajumajan tällä puolella olevat tupsut ovat pieniä kuusen taimia ja niistä on nyt kasvanut kuusiaita jonka vierellä on lavatarha.


Tässä se alue vuonna 2016. Tilaa oli mutta kunnon maata ei nimeksikään, joten tämä oli vähän turha kohta joka kaipasi hyötykäyttöä. Aurinko paistaa tähän kesällä ihan mukavasti.


Tässä lavat keväällä 2018 ja alueesta tuli ihan oma osionsa puutarhaan jota rakastan kovasti. Ovelta pääsee kipaisemaan hakemaan ruokatarpeet kesällä ja se jos mikä on ainakin minulle luksusta josta nautin valtavasti. Täältä eivät rusakotkaan yllä salaatteja ja herneitä napsimaan.


Viime kesänä kivituhkapolku jatkui lavojen välistä vajalle asti ja sekin alue pikkuhiljaa kunnostuu. 


Tässä se mutkan kuoppaan päätynyt kirsikkapuu josta edellisessä postauksessa mainitsin. Syksyllä istutin sen juurelle pussillisen pieniä sipulikukkia villiniitylle, joka sisälsi syklaaminarsissia, kurjenmiekkoja, scilloja ja villitulppaaneita.


Kuva työmaalta viime kesältä. Kiviä sai taas kaivaa urakalla, mutta sain tämän alueen melko hyvin täytettyä taimilla! Jos ihmettelette mikä hökötys tuolla takavasemmalla kohoaa, se on kierrätyshenkinen kuusenpölleistä koottu kohopenkki pensasmustikoille. Sen funktiona on toimia pihalta tulevan neulasjätteen sijoituspaikkana, eli maata hapattavat neulaset saavat toimia katteena pensasmustikoille, jotka kaipaavat todella hapanta kasvualustaa. Aiheesta kirjoitinkin pienen jutun Oma Piha-lehteen viime syksynä. 

Paluu kivikaivantoon... Tein jopa kerrankin suuntaa antavan luonnoksen miltä polku tulisi näyttämään ja mitä siihen vierelle ehkä istuttaisin:


Tämä suunntelma meni kyllä hieman uusiksi heti kun tein taimiostokset joten se ei enää pidä paikkaansa, mutta hahmotelma selkiytti aluksi ajatuksia. Karviaiset, kurjenpolvet, keltaoksakanukka, sinipiikkiputki, ritarinkannukset, mäkimeiramit, marunat ja syysleimut sinne menivätkin kun niitä löytyi jo omasta takaa mutta lisäksi tuli syysastereita leimujen kaverina kukkivat vihreät ‘Green Apple‘ tsinniat joita kasvatin siemenestä. ne sopivat mielestäni ihanasti ‘Sherbet Blend‘ syysleimujen kanssa.




Vielä vuonna 2015 oli tämä koko alue vasta työn alla ja pikkuhiljaa se on kasveilla ja käytävillä täyttynyt. Tästä lähti pari ränsistynyttä punaherukkaa ja tajusin että tässä taitaa olla pihan ainoa kunnollinen multava kohta.





Ukotakan ympärillä oleva viidakko vuonna 2005. Lisää ränsistyneitä villejä punaherukkapuskia, elämänlankaa ja kaikkea muuta kivaa. 

Tässä alla kuva keväältä 2018 takan edestä katsottuna. Kuunliljakujan portti näkyy takana ja alue on täynnä perennoja joita olen jakanut sekä pensaita ja sipulikukkia. Marskinliljojen lehdet vasemmalla etualalla, sen ympärillä kasvaa vapaasti mäkimeiramia joka kukkii tässä aina kauniisti ja kimalaiset tykkäävät aivan hulluna. Vasemmalla takana mongolianvaahtera joka tuo alueelle kivaa syysväriä ja vime kesänä se jopa kukki ensimmäistä kertaa. Sen vierellä iso alue nuokkuluppiota ja jalopähkämöä. Takaosat ovat täynnä kuunliljoja.



Polku hieman eri suunnasta katsottuna. Tuohon viemärinkannen päälle asettelen kesällä aina ruukkuja katseenvangitsijaksi, esim. kellohyasintteja uurnaruukussa. Tuo rautaportin takana oleva pieni parin neliön sotkuinen alue täytyy ottaa keväällä käsittelyyn ja pohtia mitä siihen laittaisi. Siinä on vain syvä kerros hiekkaa ja mikään ei tahdo siinä oikein menestyä. Tässä näkymää muistaakseni toissa keväältä.




Tässä vielä yksi työmaakuva viime kevään kaivuusta. En osannut päättää mitä tähän kuusiaidan viereen istutan, joten viime kesänä siinä kasvoi salaattia kun tuli liikaa esikasvatettua sidesalaatin taimia. :-D  Kuusiaita varjostaa aika paljon ja koska sitä pitää päästä aina leikkaamaan, olen ajatellut että kuunliljat toisaalta tekisivät reunasta siistin ja kestävät ainakin varjoa. Samoin valkotäpläimikät olisivat kivoja ja rotkolemmikit. Viiruhelpi leviäisi selkeäksi suureksi alueeksi ja toimisi kontrastina kuusiaitaa vasten mutta en oikein tiedä viihtyisikö ihan noin varjossa. Eipä sillä kokeilulla toisaalta paljon menetä kun jakotaimia löytyy omasta takaa.


Näkymiä keväältä 2019.



Saniaiset ovat rakkaimpia kasveja minulle ja tähän yhteen kohtaan keräsin alkuvuosina ryhmäksi kaikki pienokaiset mitä pihalta löytyi, eli lähinnä siirsin ne ruohonleikkurin alta. Tämä kuva (yllä) on vuodelta 2010 ja alla oleva kuva viime kesältä eli saniaisten 10 vuoden kasvu ihan omillaan. Välillä reunasta pihistän uusia kotkansiipiä ja siirtelen muualle. Voisin varmaan elää ihan tyytväisenä pelkkien saniaisten keskellä, niin paljon niiden vihreyttä rakastan. Kun saniainen - kuten hiirenporras - saa kasvaa rauhassa, siitä tulee komea vanha yksilö. ♥



 Saniaisten toiselle puolelle tein toissakesänä läpäisevän kohopenkin pienelle jalokurjenmiekkakokoelmalle ja vieressä ihan maassa on kokoelma erilaisia lehtikasveja muun muassa.


Loppuun vielä lisää vihreyttä vähän kauempaa katsottuna. Niin ne kasvit ovat pikkuhiljaa ottaneet vallan. Aikamoista seikkailua tämä on vuodesta toiseen mutta sehän tekee koko hommasta mielenkiintoista. Koskaan ei ole ollut tämmöisenä yksityisyrittäjänä hirveästi varaa että voisi mitään kaivinkoneita vuokrata tai kertaheitolla hankkia suurikokoisia jumbotaimia mutta toisaalta odotus on palkinnut ja pienistäkin asioista nauttii älyttömästi - ja tietysti niistä taimihankinnoista iloitsee aina kun niitä saa tehtyä tai on saanut siemenestä jotain uusia taimia kasvatettua. Hevonlantakuormia saan onneksi läheltä tilattua keväällä ja syksyllä ja sen myötä onkin kaikki lähtenyt heti paremmin kasvamaan. 


Käytävän keskellä kasvava paratiisiomenapuu ‘Dolgo‘ (jonka istutin pihalle Suomi 100-vuotta juhlapuuksi 2017) on syksyllä kauneimmillaan kirkkaankeltaisessa syysvärissään ja täynnä pikkuriikkisiä kirkkaanpunaisia omppuja jotka ovat maukkaan kirpeitä mutta omalla tavallaan herkullisia. Tuskin maltan odottaa miltä tämä puu voi parhaimmillaan näyttää seuraavan 10-20 vuoden päästä jos kaikki menee hyvin. Puutarhassa on aina jotain odotettavaa. ♥ Tykkään että puutarhassa on jotain katseltavaa myös syksyllä koska se on upea vuodenaika.




Tässä vielä yksi keskeneräinen nurkka koska keskeneräisiä ei-täydellisiä kohtia pitää tuoda esille sillä ne ovat tärkeitä. Joskus ne alennustaimet pitää vain tyrkätä johonkin josta ne saa siirrettyä toisaalle parempaan paikkaan. Näille on jo paikat tiedossa joten keväällä tähän syntyy taas jotain aivan muuta... En vielä tarkalleen tiedä mitä. :-)

Sitä seuraavat 3-4kk pohdiskellessa toivotan mukavaa viikonloppua ja lähetän rakkaita terveisiä kaikille jotka täällä blogissa vielä joskus piipahdatte. 


Suurin ilo tämän blogin 10 vuoden olemassaolon aikana on ehdottomasti ollut uusiin ihaniin ihmisiin tutustuminen. Parhaat kaverit ovat tätä kautta löytyneet ja rakastan teitä kaikkia. ♥ Onneksi juttu jatkuu myös Instagramin puolella. Tervetuloa myös sinne seurailemaan!


Kevättä odottavin terveisin,
Linda & Mimma-kisu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...