Operaatio kuunlilja

Kuunlilja oli ensimmäinen kasvi jonka hankin pihalleni vuonna 2004. 6 juurakkoa vihreälehtistä ja kirpputorilta ostin muistaakseni 2 tainta valkoreunaista versiota. Nyt kahden päivän aikana olen vanhan sahan kanssa jakanut taas paakkuja ja siirtänyt taimia tänne salaisen varjopuutarhan kätköihin, tarkoituksena muodostaa jonkinlainen käytävä. Ja taimiahan riitti. Laskin että nyt on pituudeltaan 20 metriä kuunliljapenkkiä. Kuunliljojen jälkeen takana jatkuvat tuijat ja alppiruusut. Onneksi ei tarvinut käsin kaivaa tuota matkaa vaan käännettiin maa puutarhajyrsimellä niin että kivet vaan lentelivät. Maasta nousi tuttuun tapaan pieniä ja vähän suurempia murikoita kahden kottikärryllisen verran. Lisäksi löytyi lasinen samarin-pullo (en edes tiennyt että samarinia on myyty pulloissa) sen pesen ja säilytän nostalgia-aarteena ;) Pari palaa ruostunutta peltiä piti kaivaa ylös, yksi musta naisten korkokenkäsaapas ja yksi lapsen lenkkari. Kun talo oli tyhjillään, oli paikka ilmeisesti jonkinlainen naapurien kaatopaikka, aina löytyy jos jonkinlaista tavaraa.

Meinasin lähteä vielä kastelemaan taimia, mutta onneksi luonto auttaa ja juuri alkoi sataa :)

Piti vielä pysähtyä hetkeksi saniaisten luo ja silitellä niiden ihania lehtiä. Rakastan näitä ihanuuksia yli kaiken, jo lapsena metsässä ihailin sainaisia. Lapsen logiikalla luulin niiden olevan vain huonekasveja, sitten kun niitä löytyikin myös suomalaisesta metsästä, riemastuin. Mikäli kasvit aistivat meistä ihmisistä tunteet ja rakkauden, nämä saniaiset ovat varmasti imeneet kaiken itseensä. Tänä vuonna ne ovat erityisen upeita ja kasvaneet aivan valtaviksi pehkoiksi. Nuo kauimmaiset ylettyvät jo melkein kaulaan asti ja olo on kuin viidakossa. Täytyy ottaa juurelta taas pikkutaimia ja viedä muutama myös kuunliljojen kavereiksi. Näitä saniaisia katsellessani ymmärsin että taidan olla loppujen lopuksi aika vihreä kotipuutarhuri. Erilaisten vihreiden sävyjen ja lehtimuotojen yhdistely on ihanaa ja luo rauhallisen, yhtenäisen kokonaisuuden joka miellyttää silmää. Pihan varjoisimmat kohdat voivat olla aivan yhtä mielenkiintoisia kuin aurinkoisetkin.

Puuhastelun lomassa yläilmoista kuului outoa raakkuvaa piipitystä. Kuusen latvassa on komeankokoinen harakanpesä. Tänään yksi pullea pieni harakka juoksenteli alppiruusujen välissä autuaan tietämättömänä maailman vaaroista. Kauempana äiti huusi kovalla äänellä "varo niitä ihmisiä!" :) Eräs toinen varovainen otus oli taas iltalenkillään toissailtana samaan aikaan.

Kuulin jostain että siilit syövät myös kissanruokaa. Täytyy kysyä Hänen Majesteetiltaan josko häneltä liikenisi lahjoittaa kourallinen raksuja piikikkäälle pikkukaverille.