torstai 25. helmikuuta 2016

Kirja-arvontaa ja ennakkomaistiaisia






Perhosia alkaa olla pikkuhiljaa vatsassa. On enää viikoista kyse kun toinen puutarhakirjani Rakas puolivilli puutarha saapuu painosta ja saan lopulta pidellä käsissäni jotain konkreettista. Kustantajalta sain jo luvan polkaista ennakkoarvonnan käyntiin ja jakaa täällä muutamia maistiaisia kirjasta. Raotetaan hieman muutamia tunnelmapaloja joita kansien väliin kätkeytyy... :)


  












Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu kuin viime kesä olisi ollut kokonaan jonkinlaista suurta seikkailua, ja se hieman huvittaa. Vaikka kaikki tapahtuikin ihan vaan omalla pihalla, mahtui siihen myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita joita kuvat eivät onneksi kerro. Kauan odottamani pilariruusu oli vihdoin auennut ja odotin innolla sen kuvaamista kirjaa varten. Juuri kun kukat olivat auenneet juuri täydellisiksi, alkoi mustaakin mustempia pilviä kerääntyä ympärille ja taivaalta alkoi kuulua vahvaa jytinää ja salamat paukkuivat pahemman kerran. Seisoskelin kauhusta jäykkänä vajan edustalla kun taivas tuntui kaatuvan niskaan ja juoksin äkkiä sisälle - hakemaan kameran! Kuka tietää tuleeko pahaenteisen ukkosmyrskyn mukana vettä vai massiivisia rakeita ja kauniit kukat olisivat seuraavan päivänä pelkkää pinkkiä muusia. Salama ei onneksi iskenyt ja selvisin juuri ja juuri kuivana sisälle, ruusut muistikortille vangittuna. Vastaava episodi kävi myös sinivaleunikon kohdalla.

Vaikka suomalainen puutarhakesä voi meitä joskus kohdella kovalla kädellä, on se onneksi myös täynnä tuudittavaa lämpöä ja ihania valon ja yllätysten pilkahduksia. Yhtenä hämärtyvänä elokuisena iltana tuoksuttelin tyytyväisenä pitkänhuiskeita tuoksumiekkaliljoja puusta laskeutuvan hyttysverkon suojissa ja mietin että tämä hetki pitäisi purkittaa. Juuri kun sain kameran kaivettua esiin, kultainen ja matalalta paistava ilta-auringon hehku siivilöityi oksien lomasta. 



Painoin laukasinta ja olin onnellinen että yksi juuri sellainen pieni maaginen puutarhahetki joista juuri edellisessä postauksessa puhuinkin, tuli kohdalle ja sain nauttia sen kauneudesta kaikilla aisteilla. Kunpa näiden sivujen kautta voisi tuoksukin välittyä lukijalle...

Toivon että tämän kirjan avattuasi kaikki kesän ruusut, pionit, syreenit ja liljat kiirivät sydämeen asti ja puutarhakesä voi taas alkaa - vaikka ulkona vielä sataisi lunta.


Arvonta:

Jos haluaisit tämän pienen palan puutarhakesää kirjahyllyysi, osallistu arvontaan.
Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. 1 arpa/kommentti, lukijoille 2 arpaa.
Anonyymit, laittakaa mukaan myös sähköpostiosoitteenne.
Arvon voittajan su 13.3. klo 21.00 eli siihen asti on aikaa osallistua.
Onnea arvontaan :)
Palkinnon voittajalle lähettää kirjan kustantaja Docendo.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Se hetki joka sytytti rakkauden

 

Uskon että rakkaus ja pakkomielle puutarhaan kehittyy vaivihkaa ja paisuu vuosien edetessä, kunnes siitä tulee elämäntapa. Niin on ainakin itselleni käynyt. En muista yhtä tiettyä hetkeä jolloin olisin tajunnut että tämä on juuri se minun juttuni. Ehkä kun tarpeeksi monta vuotta kuluu ja tarpeeksi monta tietynlaista pientä vilpittömän onnen hetkeä kokee kasviensa keskellä ja ne syöpyvät sydämeen, tulee puutarhanhoidosta jotain paljon enemmän. Siitä tulee pysyvä tunne sisimpääsi. Rakastut kasvien ohella niin saviruukkuihin, puukahvallisiin työkaluihin kuin tiettyihin väreihin jotka muistuttavat maan läheisyydestä ja luonnon vihreydestä. Jos se olisi mahdollista, haluaisit elää jättimäisessä kasvihuoneessa tai orangeriessa ympäri vuoden. Syksyllä on toki monesti jo valmis pitämään pientä taukoa, mutta helmi-maaliskuussa kevään malttamaton odotus on huipussaan. Ikävää hellittääkseni kahlasin läpi kuvia viime keväältä - niitä on tuhansia. Tuhansia pieniä hetkiä jotka vain voimistavat tuota hulluudensekaista rakkautta.

Puutarharakkaus kukoistaa...





...keväthetkinä jolloin voi vain istahtaa penkille kuuntelemaan lintuja.

...kevätiltoina jolloin huomaan hiipiväni pihalla vielä aivan liian myöhään,
ja sytyttäväni kynttilöitä huuruiseen kasvihuoneeseen.


... kun saan nauttia iltateeni ulkona...


...ja kerätä tuoreita kukkia pieniin kimppuihin ja asetelmiin.


...kun toivoo ettei kirsikkapuiden kukoistus loppuisi koskaan.

...kun saat hankittua haluamasi taimen, tai jokin kasvi puhkeaa kukkaan ensimmäisen kerran.
Kuvassa tertturotkokielo.


...kun haluaisit vain sukeltaa pää edellä vihreyteen ja imeä luonnon ja kasvien elinvoiman osaksi itseäsi.

 Puutarharakkaus kukoistaa niin pienissä...


...kuin suuremmissakin hetkissä.


Rakkautta on se, että saa olla aivan pihalla ja omassa maailmassa, jossa luonto ottaa syliinsä ja pitää sinusta tiukasti huolen. Ja niin minäkin siitä, niin hyvin kuin vain osaan ja pystyn, ja haluan oppia aina lisää. ♥

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kuunliljasta uusi kevätherkku?


Kuunlilja (Hosta) on varmasti yksi suosituimmista perennoista etenkin pihan varjoisiin nurkkauksiin. Tänään kuitenkin sain tietää jotain ainakin minulle täysin uutta tietoa kasvista. Mikäli netin lähteisiin on luottaminen, on kuunlilja monelle keväinen parsan tapainen herkku. Suomesta en asiasta löytänyt tietoa mistään, mutta muualla maailmassa niiden syönti on ilmeisesti hyvinkin yleistä. Japanilaiset ovat syöneet kuunliljan versoja vuosisatojen ajan ja kutsuvat ruokaa nimellä urui. Siellä myös viljellään nimenomaan syötäväksi, ja kaupalliseen tarkoitukseen vuoristokuunliljaa (Hosta Montana). Eri lajikkeiden mauissa saattaa ilmeisesti olla eroja. Kuunliljan napakat versot korjataan parsan tavoin hyvin nuorena, juuri ennen kuin lehdet ovat alkaneet rullautua auki. Aamulla aikaisin kerättynä ovat ne lukemieni juttujen mukaan kaikkein mehevimmillään. Ne keitetään tai höyrytetään, ja voidaan vaikkapa vielä paistaa pannulla tai uunissa voinokareen tai mausteisen öljyn kanssa. Keittämisen jälkeen ne voi myös pakastaa mikäli niistä haluaa talvellakin nauttia. Aiheesta löytyy video tästä linkistä.

Avautuneissa lehdissä on kitkerä maku joten siksi ne kerätään nuorena, ja mieluiten vain 1/3 koko juurakon lehtituotannosta ja mielellään juurakon ulkosyrjiltä, jolloin kasvi pysyy pihistämisestä huolimatta siistinä kesän tullen eikä kärsi liikaa. Siinä missä peuroille kuunliljan lehdet maistuvat, ovat ne kissoille ja koirille erittäin myrkyllisiä, aiheuttaen masennusta ja pahoinvointia. Jotta lemmikit eivät pihalta söisi kuunliljoja, jotkut suihkuttelevat niihin sitruunamehua, etikkaa tai chiliä. En sitten tiedä mitä ne tekevät lehtien ulkonäölle, eli polttavatko ne pahasti. Pienille lapsille ei niitä tulisi myöskään syöttää jottei tule vatsavaivoja. Syötäväksi korjattavat kuunliljat tulisi myös kasvattaa luonnollisesti ilman mitään torjunta-aineita kuten muutkin syötävät kasvit. Mielenkiintoista ajatella josko kuunlilja leviää laajemminkin potagerien keskuuteen.

Koska erilaisille ruoka-aineille on yliherkkyyksiä, ennen kuunliljan maistamista tulee tehdä allergiatesti, eli hangata kuunliljan rikkinäistä lehteä ihoa vasten jotta näkee tuleeko siitä minkäänlaista reaktiota.

Tämän tyyppisiä tietoja löysin useastakin lähteestä ja koska Suomessa en ole kertaakaan nähnyt tai kuullut asiasta puhuttavan, ajattelinkin uteliaana kysyä onko kukaan teistä koskaan kokkaillut kuunliljoja kevätherkuksi tai nauttinut niitä idän matkoillaan?

Kuunliljalajikkeita on useita joten mistä tietää mitkä lajikkeet ovat syötäviä? Scottish Forest Garden-sivustolla listattiin mm. lajikkeet:  Hosta sieboldiana, montana, longipes, crispula, plantaginea, sieboldii, undulata, ventricosa.

Alla linkit kirjoitukseni lähteisiin: 


Lähteet:




lauantai 13. helmikuuta 2016

Ruusuja ystäville


Yksi ruusu voi olla puutarhani, ja yksi ystävä maailmani.
— Kirjailija Leo Buscaglia

 Näiden viime kesän ruusumuistojen myötä oikein ihanaa ystävänpäivää kaikille!
Kiitokset myös vielä kaikille ihanista voimahaleista ja kommenteistanne edelliseen postaukseen.
Huomasin toden totta että ystävyyden voima on suuri ♥ kiitos ihanat ♥.

Viherpeukalo syyhyää jo kovasti ja paljon suunnitelmia olen tehnyt ensi kesäksi. Unelmointi, mietiskely ja suunnittelu on varmasti sitä kaikkein ihaninta puuhaa. Siinä vaan meinaa innostua joskus vähän liikaa ja mittasuhteet paisua pään sisässä ihan uusiin ulottuvuuksiin. Täytyy joskus näyttää teille miltä tulevan kesän työmaa näyttää...

Menneellä viikolla Rakas puolivilli puutarha-kirjani saatiin taittajan kanssa viimeisteltyä ja se lähti painoon. Onkin siis ihan ajan kysymys koska se on konkreettisesti käsissä. Ehkäpä kuukauden sisällä... :)
Kirja-arvontaa ja ennakkomaistiaisia on siis pian luvassa.

Mukavaa viikonloppua!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Viiru muistoissamme ♥



Takana on surullinen viikko. Tiistaina 2.2. jouduimme hyvästelemään viimeiselle matkalleen rakkaan perheenjäsenemme Viirun. Viiru oli kyllä jo hyvin vanha kissa, tarkkaa ikää emme tienneet, mutta täysin aikuisena kissana se omatoimisesti muutti vanhempieni luokse. Vappuna olisi siitä tullut täyteen 7 vuotta. Minusta tuntuu että Viiru oli jo silloin aikanaan ilmaantuessaan jo 5-10 vuoden välimaastossa. Viiru oli hyvin erityinen ystävä, parantajakissa joka hoiti pois allergiani, ja sanoinkuvaamattoman viisas, herkkä sielu joka aisti paljon asioita, usein varmasti sellaisiakin joita ei ihmissilmällä ehkä näkisi. Viiru sai minut uskomaan ihmeisiin, ja myös ymmärtämään eläinten kanssa kommunikointia. Hän oli myös ajoittain omapäinen pomottaja mutta silti maailman kiltein kissa. Hän oli kulinaristi jolle hyvä ruoka maistui aina (joskus vähän liikaakin) ja uusia makuelämyksiä oli aina mukava kokeilla. Ikuisen kaipuun lisäksi paljon ihania, rakkaita muistoja hänestä jäi. Nämä kuvat ovat keväältä 2014. Viimeisinä aikoina Viiru alkoi näyttää todella vanhalle. Viikset olivat lyhytet ja kiharat. Ruoka maistui mutta paino ei enää noussut. Jo jonkin aikaa vaivanneet takajalat eivät tiistaina enää kantaneet. Lääkäri sanoi että on aika antaa kissan mennä. Vaikeaa oli halata toista ja sanoa että rakastaa, kun tietää sen olevan viimeisen kerran. Isälle ja äidille Viiru oli maailman keskipiste.

Ajatelin tähän loppuun laittaa hänestä videon joka tuo hymyn huulille kaikesta huolimatta. Tämä on aivan alkuaikoina otettu ja silloin hän usein namitti ääneen jos ruoka oli hyvää. Tämä ilmeisesti kuului osana palvelusväen koulutukseen. Almo Naturen kanankoipi oli silloin lempiruokaa. Siskoni kuvasi tämän ruokahetken, varmaankin joskus vuonna 2010-2011. Katsokaa ja ennen kaikkea kuunnelkaa (ja yrittäkää olla huomioimatta minun lässytystä...) Jaoin videon Facebookissa ja sen pitäistä linkistä näkyä myös vaikka ei olisikaan Facessa. Katsotaan toimiiko...
Viiru sanoo naminami

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...