2020 surun ja ilon vuosi

 Aika kiitää, joten ajattelin tehdä pienen vuosikatsauksen, sillä olen ollut nyt varsin hidas bloggaaja. 2020 lähenee tunti tunnilta loppuaan - vuosi, jonka moni ihminen on koronan vuoksi leimannut ihan oikeutetusti aika pimeäksi ajanjaksoksi koko ihmiskunnalle. Itse olen ollut onnellinen ja kiitollinen siitä, että oma lähipiiri on onneksi pysynyt terveenä ja itsekin olen vältellyt koko vuoden ajan turhia vierailuja ja kauppareissuja. Hyötytarhurointi oli tänäkin vuonna yksi niistä ihanista, iloa ja turvaa tuottavista asioista elämässä. Edes pienenkin omavaraisuuden tavoittelu on ollut mukavaa ja opettavaista. 

Toissa keväänä tsemppasin itseäni keväällä hyötyviljelyhommiin ajatuksella: "viljele kuin henkesi riippuisi siitä". No, viime keväänä se tilanne olikin aito ja koronapandemia sai aikaan sen että todellakin laskeskelin ja suunnittelin aika pitkälle, mitä ja paljonko tulisi kasvattaa että koko perhe sillä selviäisi, jos siitä olisi kyse että jotain suurempaa häikkää tulisi tai kaupassa käyntiä tulisi vältellä. Se oli tarpeellinen ja opettavainen kokemus ja samalla myös rauhoittava siinä mielessä, että luottamus puutarhaan kasvoi entisestään. Toki kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan, sillä jokainen kesä on erilainen ja sain siitä todisteet. Porkkanasato oli melko surkea, ehkä pari kiloa. Osa avomaakylvöksistä ei edes itänyt ja lavoista tuli lopulta syksyllä pari-kolme kiloa melko pieneltä alalta. Paras porkkana oli violetti ’Purple Haze’ ja sitä on pakko kasvattaa myös ensi kesänä. Papuja tuli sen sijaan ihan yli äyräiden. Niin ruusupapuja kuin salkopapuja. Niitä onkin pakkasessa ryöpättyinä pikkupusseissa.

Omia perunoita on syöty juhannuksen varhaisperunasadosta aina tähän päivään asti ja mennään vielä reippaasti joulunkin yli omilla potuilla. Kaikista satoisin lajike oli läpeensä punainen ’Mulberry Beauty’, jonka pienet ruttuiset siemenperunat upotin pariin ruukkuun, sekä maahan vailla mitään odotuksia. 1kg siemenperunoita tuotti todella pieneltä alalta 9,5kg sadon, joka todella yllätti. Tykkään myös sen mausta ja sillä on hyvä varastonkestävyys. Suurin osa niistä onkin vielä käyttämättä joten talvella tulee ehkä tehtyä niistä varsin värikkäitä herkkuja perheelle. Lisäksi kasvatin Timoa, Annabelleä, Solistia, Carreraa, Mozartia ja Bellarosaa. Viimeiseksi mainittu oli todella niukkasatoinen - ei jatkoon.

Sipulia ei ole tarvinut ostaa sitten toukokuun, jolloin pystyi jo keräämään ensimmäisiä nuoria sipulinvarsia ruoanlaitoon "minikasvihuoneella" katetusta lavasta. Sipulia on perinteisesti kuivattuina leteissä ja nipuissa, kuin myös pakkasessa. Niillä mennään vielä pitkälle kevääseen. Ruoka ei vaan ole ruokaa ilman edes yhtä sipulia. :) Omaa salaattiakin syötiin koko kesä ja muutamia kirsikkatomaatteja oli vieläkin pöydällä joulukuussa. On uskomatonta kuinka kauan vihreästä sisällä kypsytetyt syksyn viimeiset tomaatit kestävät hyvinä. Pihvitomaateista keitin syksyllä omaa ketsuppia. Kesäkurpitsaa tuli syötyä muodossa tai toisessa melkein joka toinen päivä - eikä siihen ehtinyt kyllästyä. Retiisiä tuli valtavasti ja pikkelöin niitä noin kilon lasipurkkeihin. Niitä on tullut syötyä syksyllä lisukkeena.

Kesä menikin pitkälti kaikista kasveista huolehtiessa ja erinäisiä puutarhajuttuja kirjotellessa ja kuvatessa. Puutarha onkin ollut aikamoinen terapiapaikka monelle tänä vuonna. Kesä oli töiden suhteen hieman hiljaisempi, koronan peruuttaessa lähinnä erilaisten matkailu- ja tapahtumaesitteiden suunnittelutyöt. Syksy oli onneksi vilkkaampi tiettyjen vakiotöiden osalta, joten loppuvuotta on voinut viettää suhteellisen luottavaisin mielin. 

Kuten otsikossa mainitsin surun vuoden, ehdottomasti pahin paikka oli rakkaan Mimma-kissan menettäminen elokuun lopulla. Yhteiseloa ehti meille tulle ihanat 9 vuotta ja ikää hänellä oli 15 vuotta. Mimman tila heikkeni nopeasti (kilpirauhasongelma, krooninen munuaisten vajaatoiminta) ja viimeiset viikot olivat todella raskaita lääkityksen ja ruiskuruokinnan myötä ja näin siitä vielä painajaisia pitkään hänen kuolemansa jälkeen eikä asiaa halua enää mielessään muistella. Instagramin puolella hänen poismenosta kerroin silloin kun aika oli, mutta minkäälaista muistopostausta en tänne blogin puolelle vaan enää jaksanut tai pystynyt siinä vaiheessa tekemään. Muuta en voi sanoa, kuin sen että Hänen Ylhäisyytensä poismeno jätti jälkeensä niin loputtoman suuren ammottavan, tyhjän  aukon sydämeen. Hän oli maailman älykkäin ja hyväsydämisin otus mitä olen koskaan tuntenut (ihmiset mukaan lukien). Mimma oli - ja on aina - Sielunkumppani. Hän nukkuu nyt ikiuntaan puutarhassa kuunliljojen alla. Kaipaukseni on ikuinen.

Mimma tuli aikanaan elämääni Kissojen Suojelu Kisu ry:n kautta ja lohduttauduin syksyllä katselemalla kotia etsivien kissojen kuvia netistä ja ajattelin että kyllä minä vielä jonakin päivänä hankin uuden kissaystävän - en tosin tiennyt että koska. Pahalta tuntuu aina kun näkee niin monia ihania kissoja vailla sitä omaa rakastavaa kotia. Suru Mimman lopettamisen jälkeen oli niin suuri että vaikka ajatus uudesta kissasta oli toiveikas, oli olo hyvin ristiriitainen kun Mimman muisto eli mielessä ja sydämessä niin vahvasti. Lemmikin ottaminen ei ole mikään kevyt päätös, se on pitkä sitoutuminen - myös taloudellisesti. Elämä ilman kissaa ja koti ilman kissaa tuntui todella tyhjältä. Syksy oli aina iloisten muistojen aikaa kun Mimma muutti silloin luokseni ja hankin hänelle aina jonkun uuden torkkupeiton lahjaksi kun rakasti niitä niin kovasti. 

Yhtenä päivänä sitten Facebookissa eteen tuli Kissojen Katastrofiyhdistyksen kissalivelähetys heidän Tampereen toimitilaltaan, jossa asustaa monia kissoja joilla ei syystä tai toisesta ole omaa ensikotipaikkaa. Siellä toimistossa suuren häkin päällä loikoili 3-vuotias kollipoika Aapeli. Olin jo aiemmin katsonut hänen profiiliaan nettisivuilla ja nyt näin hänet siellä videossa ja joku sydämessä nyrjähti. Vauhdikkaaksi ja paljon aktivointia kaipaavaksi kuvailtu kollipoika majaili yhdessä ainoassa huoneessa ja katseli hieman väsyneen näköisenä ikkunasta Tampereen katujen ohikulkevia ihmisiä. Aapeli tykkäsi rapsutuksista ja vaikutti kovin kiltiltä. 

Kuva Aapelista: Kissojen Katastofiyhdistys ry

En saanut rauhaa ja varovaisesti sitten kysäisin että mitähän tuo tarkoittaa että herralla on vauhdikkuuden lisäksi taipumusta sisustaa paikkoja uudelleen. Se oli tarkoittanut esimerkiksi verhoissa kiipeilyä. Pohdin, että se nyt menee ihan normaaliin nuoren kissan käytökseen, joten aloin kysellä lisää. Aapeli haki paikkaa kodin ainoana kissana koska ei oikein tullut toimeen muiden kanssa - aivan kuten Mimmakin aikanaan. Kollipoika oli palautunut takaisin yhdistykselle puolen vuoden sisällä jo kahdesta eri kodista erinäisistä syistä. Sitten yksi asia johti toiseen ja juuri samana päivänä kun Mimma oli aikanaan luokseni muuttanut, sain KKY:ltä tiedon että yhdistyksessä olivat tulleet siihen tulokseen että minä olisin "aktiivi-Aapelille" juuri se sopiva ihminen ja kotini sopiva paikka temmeltää. 

Pian jo soiteltiinkin eläinsuojeluyhdistyksen toimijan kanssa ja ennen puhelun soittamista ajattelin vielä hiljaa mielessäni että voi kunpa saisin vielä jonkin merkin että näin on tarkotettu ja että Aapeli todellakin on se oikea kissa minulle ja ennen kaikkea että luonani olisi sopiva koti hänelle. Olen luonteeltani joskus vähän varovainen jahkailija mutta luotan kyllä vahvasti intuitiooni jos sydän jotain tahtoo sanoa. Sittenpä heti puhelun aluksi kuulin: "Olipas outoa, Aapeli jätti rapsuttelut kesken ja juoksi tähän pöydälle puhelimen luo heti kun olin sinulle soittamassa. Ihan kuin tämä olisi joku merkki." Olin suorastaan hämmentynyt että wau, tulipas se merkki nopeaan. :-D Joskus vaan tulee eteen asioita joita ei voi järjellä selittää. Noudettaessa Aapeli oli ihan täpinöissään meni ihan itse suoraan kuljetuslaatikkoon odottamaan lähtöä ja kotiin päästyään kävi heti taloksi ja hyökkäsi heti ruokakupille. Mieluisia nukkumapaikkojakin on monen monta. Sohvapaikka on jo varattu ja sänkykin kelpaa. ;-)

Aapeli on todella peloton ja ihmisläheinen. Hän on nyt muodostanut ihan omat jutut kaikkien lähipiirin tyyppien kanssa. Esimerkiksi kun isä ja äiti tulevat käymään niin Aapeli puskee ja pusuttaa äitini naaman hennosti näykkimällä ja lipomalla, isää hän puolestaan juoksuttaa pienen jalkapallon kera portaikossa ja haastaa matsiin hepulikohtausten kera. Yläkerrassa ja portaikossa käykin sitten ravi niin että koko talo tärisee. Aapeli on todella isokokoinen ja aika rajukin kissa josta lähtee ääntä ja vauhtia, joten heti kun alkaa kolina käydä, on paras pysähtyä aloilleen ja odottaa että tuo 6,5kg painoinen pyörremyrsky menee ohitse tuhatta ja sataa. Tuumaankin monesti että "jaahas, peto on irti".

Silti hän on äärimmäisen kiltti herrasmies ja hänestä on myös kuoriutunut jo aikamoinen halikatti. Tavaroiden tiputtelua tai muita tihutöitä hän ei onneksi harrasta. Huonekalujakaan ei raavi, ainoastaan raapimapuuta ja mattoja. Ainoa fiksaatio on ollut jouluvalojen ohut johto, jonka teippasin ikkunan karmiin ettei purisi sitä. Teipppiä haluaisi aina vaan nyprätä auki tassuillaan.



Koska ulkokissaksi häntä ei voi laskea, harkitsin aluksi valjaskoulutusta ja siihen herra varmaan aika helposti oppisikin, mutta tuo meno on kyllä sen verran rankkaa että voisi siinä meikäläinen raahautua pihalla hihnan perässä aika vauhdilla. Syksyllä lasiveranta ajoi ulkotarhan virkaa ja tykkäsi siellä katsella lintuja ja oravia. Hän on kovin tottunut olemaan sisällä ja nyt kun rappukäytäväkin on kylmennyt, ei sekään enää houkuta yhtä paljon kuin lämmin ja pehmeä sohvannurkka. :) Villasukkakin kelpaa tyynyksi.

Alun lievä epävarma levottomuus - ja ihan minkä tahansa ruoan ahmimisvimma - on jo karissut. Nirsoilijan merkkejä on ilmassa, jopa herkuista on nyt valikoitunut lautaselle vaan ne tietyt jutut - kuinka kissalle tyypillistä. ;) Hänen harrastuksiaan ovat muun muassa pahvilaatikoiden järsiminen, pallopelit ja tietysti minun varpaiden kyttääminen. Mimma teki aikanaan ihan samaa. Paljaissa jaloissa ja varpaissa on ilmeisesti kissojen mielestä jotain maagista. Minun kylvyssä käyminen oli Aapelille aluksi jotain aivan kamalaa. Ammeen verellä piti tuijottaa kauhulla ja jopa hieman sähistä kaikelle sille vedelle. Nyt suhtautuminen on hieman rauhoittunut mutta varpaita pitää edelleen tarkkailla turvallisen etäisyyden päästä (vessanpöntön säiliön päältä) ja kylvystä tullessa pitää laskea että ne ovat kaikki tallella.

Joulusta tuli aika suuri kiitollisuuden lähde että näinä epävarmoina aikoina pääsi viettämään pienimuotoista perhejoulua ja saakin olla kiitollinen että lähipiiri on pysynyt terveenä vaikka tartuntoja alkoi reilu viikko sitten näkyä myös meidän kunnassa, joka pitkään sinnitteli poissa listalta. Olen tosin ehkä enemmän joulun valmistelija kuin joulun viettäjä. Joulupäivänä alkoi jo tuntua siltä että kaikki koristeet lähtevät vauhdilla varastoon ja sitten lähtee taas kevätvaihde päälle. Marras-joulukuun tykkään fiilistellä pikkuhiljaa koristellen ja välillä joululaulujakin kuunnellen joten tässä vaiheessa on jo valmis uuteen aikaan. Voi, kuinka tässä vaiheessa jo alkaa kaipaamaan oman lavatarhan salaattikeriä ja tuoreiden tillinippujen tuoksua. :) Ihanaa ryhtyä miettimään kevätkylvöjä.

Nyt on aika sanoa heipat tälle poikkeusvuodelle ja pitää muistoissa entistä tiukemmin ne iloa ja onnea tuottaneet asiat. Minulle ne ovat olleet puutarha, sadonkorjuu ja tietty nyt Aapelin yllättävien kissahepulien aikaansaamat päivittäiset naurut - jotka ovat tulleet tarpeeseen ihan kaikille.

Toivotan oikein ihanaa uutta vuotta - tuokoon se mukanaan onnea, rakkautta, terveyttä ja tietty ihania hetkiä kotona ja puutarhassa! Ehkäpä kevättalvella kun uudet suunnitelmat alkavat hyrrätä päässä, tulee taas täällä bloginkin puolella aktivoiduttua paremmin ja jotain uusia uutisiakin on luvassa joskus alkuvuodesta. :)  

Kaikkea hyvää 2021

Linda & Aapeli