Oodi puutarhalle

Tänään näin Facebookissa hupikuvan jonka totuudenmukaisuus nauratti, vaikka melko vähän on viimeaikoina naurun aiheita löytynyt. Sen olen kyllä huomannut että aika moni meistä käsittelee vaikeasti kohdattavia asioita huumorin kautta. Se on ehkä yksi henkinen suojautumismekanismi. Kuvassa oli harmahtavan normaalia perhearkea, jossa kaikki näpräsivät samassa huoneessa kännykkää eivätkä juuri huomioineet toisiaan. Alla oli puolestaan kuva jossa perheet innoissaan ulkoilivat yhdessä kauniissa maisemissa kun olivat paenneet kodeistaan luonnon vapauteen. Kuvatekstissä luki "Elämä ennen ja jälkeen koronaviruksen".

Nyt onkin ollut nähtävissä että ihmiset hakeutuvat ulos luontoon kun etätöiden vuoksi pitää päästä "tuulettumaan". Luonnossa ihminen voi pitää hieman paremmin turvaväliä kuin leffateatterissa, ostarilla tai konserttisalissa, kunhan eivät kaikki kaupunkilaiset yhtenä laumana rynnistä puistoihin. Onko luonnosta muotoutumassa, tämän yhteisen dramaattisen vaiheen kokeville tulevaisuuden ihmisille yhä laajemmin uusi "viihteen" muoto? Opimmeko me viimein pysähtymään pienten, yksinkertaisten kauniiden asioiden äärelle?

Omassa puutarhassa puuhastelu tuntuu (ja on aiemminkin tuntunut) lottovoitolta ja tulevaa kevättä varovaisen toiveikkaana odottaakin jo kuin lapsi joulua konsanaan. Mitä kevätkukkia vihreiden lehtien seasta kääriytyisi?

Kukkivatko nämä ‘Peach Blossom‘ -tulppaanit vielä tänä keväänä? 

Antavatko omena- ja kirsikkapuut notkuvaa satoa syksyn tullen ja kuhisevat keväällä kimalaisia ja kukkakärpäsiä?

 Minulle - kuten varmasti jokaiselle teistä, jotka blogiani luette - puutarha on henkireikä ja omanlaisensa maailma, jonka estetiikkaan uppoaa kaikilla aisteilla. Sen tuntee käsissä ja sormenpäissä pehmeänä multana ja kevyenä perliittinä. Sen kuulee kevätlintujen konserttina ja viiruhelven havinana. Sen haistaa hyasinttina ja tuoreena koivunlehtenä sateen jälkeen.

Sen maistaa porkkanoina ja uusina perunoina...

...ja kesän parhaina salaatteina, joita syötyään tuntuu että koko keho herää eloon ja terävöityy. 

En osaisi enää kuvitella elämääni ilman kasveja. Matkustelusta en ole koskaan juurikaan välittänyt ja olenkin elämässäni joskus hävennyt sitä että en halua ottaa kuvaa Eiffeltornista tai maata etelän aurinkorannoilla. Omat kaukaisimmat matkat ovat olleet Pohjois-Norjaan ja toki niistä reissuista ihan kivat muistot jäivät mutta en tunne mitään suurta kaihoa lähteä sinne uudelleen. Jos haluan saada elämyksen vieraasta kulttuurista, nautin siitä vaikka jonkin upean dokumentin myötä ja elän siinä mukana. Ilmastonmuutoksen myötä en enää häpeä sitä, että en ole elämäni aikana lennellyt ympäriinsä. Tällä en toki yritä syyllistä muita valinnoistaan, koska kaikki teemme niin monenlaisia valitoja päivittäin, jotka vaikuttavat kaikkeen. Tämä on vain oma henkilökohtainen tunteeni matkustelusta ja kestävän ekologisuuden suhteen petrattavaa on itsellä vielä niin monessa asiassa.

 Suurin unelmani on vain aina ollut että saisin rakentaa ihan oman paratiisin, jonne voi matkata muutaman askeleen päähän. Haluaisin aina istuttaa vielä yhden puun lisää mutta tila loppuu kesken.

Olen onnekas kun olen saanut juoda aamuteetä kirsikoiden kukkiessa ja istua kesäkuumalla banaaninlehtien katveessa. Ne muistot voivat olla aivan yhtä arvokkaita. Puutarhassa voi nähdä ja tuntea lähes kaiken mitä haluaa kokea - ja ennen kaikkea kokea syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta Maahan. Toivon, että nyt pöpöiltä suojautumiseen käytetyt kertakäyttöiset kumihanskat muuttuvat pian yhä useamman käsissä myös puutarhakäsineiksi - ja että ihan jokainen meistä saisi kokea ympärillään parantavaa, puhdasta tilaa hengittää. ♥ Jos emme voi nyt halata toisiamme, halataan vaikka puita. ;-) 

Iloa tulevaan viikkoosi!

Linda