Metsäpuutarhan kasvit

Valkotäpläimikkää, tiarellaa ja varjohiippoja kasvaa metsäpuutarhan pohjakasveina.

Näin talvella on aikaa miettiä ja järjestellä puutarha-asiat kuntoon niin paperilla kuin päänsä sisällä ennen kuin on aika kääriä hihat. Omalla työlistalla on yhden pienen ongelmapläntin osittainen siistiminen ensi kesänä. Hyötytarhan hoitaminen on vienyt suurimman energian parina viimeisenä vuotena ja koristekasvit ovat saaneet olla hyvin paljon oman onnensa nojassa. Nyt olen ryhtynyt jo hyvissä ajoin keräämään talteen nin pahvia kuin sanomalehtipapereita, jotta saan niillä katettua vuohenputkien valtaaman alueen edes osittain kuriin. Onneksi on paljon taimiryppäitä, jotka kaipaavat jakamista, joten uusia taimia saa lisättyä pienellä vaivalla uuteen paikkaan.

Suuren ja kaunisrunkoisen vanhan pajun alle ovat levittäytyneet noin 10-15m² alalle pikkutalviot, jotka ovat kaikkein kauneimmillaan aikaisin keväällä ja myöhään syksyllä. Nämä rehevät, kiiltävän vihreät ainavihannat rönsyt ovat alkaneet ilokseni jopa kiipeillä köynnöskasvin tavoin ylös pitkin pajun runkoa. On jännittävää nähdä kuinka korkealle jaksavat suikertaa. Ongelmana on, että samassa paikassa kasvavat myös vuohenputket, jotka peittävät talviot alleen kesällä. Vuohenputki on syötävänä ja myrkyttömänä toisaalta hyvä kateaines lavatarhan hyötykasveille silputtuna, kunhan ei sinne levitä siemeniä eikä juurenpätkiä. Annankin siten osan jäädä ihan suosiolla hyötykäyttöön (en ole ryhtynyt niitä syömään kun kunnon salaattiakin on :D ). Osan alueesta katan pahveilla ja papereilla peittoon ja ryhdyn sekoittamaan päälle uutta maa-ainesta puutarhan kasvijätteistä, oksasilpusta, kompostista, lannasta ja lehdistä. 

Uuden lavatarha-alueen tieltä kivet siirtyivät viime keväänä varjopuutarhapolun reunaan yhdeksi suuremmaksi kiviaidaksi ja toisella puolella kukkivat suuren kuusen katveessa alppiruusut. Alueen suuremmat pääelementit ovat kohdallaan, mutta koska kuunliljakujan taimet kaipaavat taas vaihteeksi jakamista, ajattelin siirtää kuunliljoja myös pajun läheisyyteen edes muutamia, sillä ne pistävät hyvin hanttiin vuohenputkelle, joka jää kuunliljojen suurien juurakoiden alle aika kivasti nääntymään.

Kotkansiipisainiaiset ovat täälllä alati uusiutuva luonnonvara rönsytaimineen, joten niitäkin täytyy siirtää pieniksi ryppäiksi. Alue saa säilyttää hieman puolivillin olemuksen, sillä siellä menee myös pihasiilini kesäinen suosikkireitti. Sieltä ilmeisesti löytyy hyvin matoja ja ötököitä ruoaksi, kova massutus välillä kesällä käy ja kasvien lehdet tarjoavat siilille huomaamattoman kulkureitin. Vasta lehtien havina paljastaa sen puuhat.

Siperiankurjenmiekka (Iris sibirica) on kasvi jota tykkään jakaa loputtomiin ja tämänkin tupsun reunasta saa selvästi napattua (lue: sahattua) keväällä taas pienet jakotaimet uuteen paikkaan. Rakastan sen pitkiä ohuita lehtiä silloinkin kun se ei kuki - ja kukkia on ihan pakko ottaa aina sisälle maljakkoon tai pulloon silmäniloksi. Juurakko on myös niin tiheä ja paksu, että sillä saa vuohenputken syrjäytettyä, mikä on tärkeä kriteeri.  Pihani on melko kuiva ja silti siperiankurjenmiekka kestää hyvin, joten se on kyllä laajasta kurjenmiekkavalikoimasta varmasti juuri se helpoin ja kestävin iris. Tässä yhdessä pihan hieman villissä nurkkauksena sillä on kaverina kuunliljoja, konnantataria ja punalehtiruusu (Rosa glauca). Taustalla häämöttävät syyskimikit ja raunioyrtit. Ympärillä näkyy siementäviä puistolemmikkejä. Ne saavat levitä ja ilahdutaa vapaasti seuraavanakin keväänä vahvojen kasvien rinnalla.

Rakastan punalehtiruusua kaikesta sen yksinkertaisuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi. Se on pensaana kaunis lehtikasvi silloinkin kun se ei kuki ja syksyllä se muodostaa valtavasti kauniita pieniä kiulukoita. Juuri runsaiden kiulukoiden vuoksi se voi olla reipas leviämään ja se onkin luokiteltu yhdeksi uudeksi vieraslajiksi maassamme. Jotta siitä voisi nauttia puutarhakasvina ja samalla pitää huolta ympäristöstä, voisi olla viisasta kerätä siitä syksyllä kiulukat pois, jotta linnut eivät pääse levittämään sen siemeniä liiaksi lähialueen ympäristöön. Pensas ei kasvata juurikaan juurivesoja, joten sen suhteen leviäminen pysyy hallinnassa. Nähtäväksi jää, koituuko tulevaisuudessa punalehtiruusulle sama kohtalo kuin kurttulehtiruusulle.

Mutta nyt takaisin metsäpuutarhaan... Idän puoleisen kivimuurin takana kasvaa kanukkaa - joka sekin kaipaa keväällä taas vaihteeksi leikkausta. Tämä pensas on ihan omalla kylällämme kasvavaa kanukkaa, jonka taimet sain siskoni pihalta. Tätä on näkynyt myös muilla pihoilla ja on peruja kymmenien vuosien takaa. Tämä on veikkaukseni mukaan joko korallikanukka tai lännenpensaskanukka. En koskaan lakkaa ihailemasta sen punaisia oksia ja upean leiskuvaa syysväriä. Tämä on aika holtiton leviämään, joten siksi uskalsin istuttaa sitä vain tähän yhteen kivimuurilla rajattuun kohtaan, jossa ei suurten ympäröivien puiden vuoksi juuri mikään muu kasva haasteellisten olosuhteiden vuoksi. Muuri on tosin jo peittynyt oksien alle, joten nyt keväällä on aika käydä taas reippaasti kimppuun oksasaksien kanssa. Vasemmalla näkyy aiemmin mainitsemani vanha paju.

Koska viherpeukaloa jo kovasti syyhyttää, ajattelin että taidan käydä nyt jonankin kauniina päivänä napsaisemassa laikku- ja keltakirjokanukoista muutaman paksun osan talvipistokkaita varten, jotta saisin juurrutettua uusia pieniä pensaiden taimia. Talvipistokkaita varten leikataan paksu oksa - ennen kuin silmut ovat alkaneet puhjeta - ja pätkitään se noin 15cm paloiksi ja laitetaan ruukkuun juurtumaan. Pitää vain huolehtia että oksanpätkät istutetaan oikein päin, eli silmut ylöspäin kuten se pensaassakin kasvaa. 

Lepotilassa olevan pensaan leikattuja oksia voi säilyttää kylmässä käärittynä ja esimerkiksi hankeen upotettuna vaikkapa huhtikuulle ja aloittaa vasta silloin juurruttaminen. Itse kyllä mietin, että onnistuisikohan se jo nyt sisätiloissa tai suhteellisen viileässä yläkerrassa jos ruukun vielä laittaisi pakastepussin sisälle, joka pidättää kosteutta. Aina pitää joskus kokeilla - kävi miten kävi! ;) 

Yksi metsäpuutarhassani tapahtuneista kiinnostavista asioista viimeisen parin vuoden aikana on ollut katsella vanhuttaan kuolleen männyn keloutumista. Kahden vuoden sisällä se on karistanut pinnastaan kaiken kuoren ja on alkanut harmaantua kauniisti. Kokenut metsuri kävi alkuvaiheessa arvioimassa puuta ja tuumasi että sillä on hyvät mahdolisuudet keloutua kunnolla ja pysyä vielä pitkään tanakasti pystyssä, koska se on todella tasaisen paksu aina latvaan saakka, mikä kertoo siitä, että se on saanut kasvaa hitaasti ja rauhassa, ja nyt ihan omaan tahtiinsa kuolla vanhuuteen. 

Olen käynyt parilla kovalla myrskysäällä kuuntelemassa varovaisen valppaana puun läheisyydessä, eikä se ole natissut tai hievahtanutkaan. Paikka on hyvin suojainen ja myös todella kuiva, joten se auttaa varmasti että pihkautunut runko saa kuivua rauhassa lahoamatta. Koputellessa ei runko myöskään tunnu kostealle, vaan kumahtaa kuivan klapin lailla - kuten pitääkin. Suomen Luonto -sivustolla on hyvä artikkeli puun keloontumisesta täällä. Ajattelin jakaa linkin jos muitakin aihe kiinnostaa. 

Toivon omalle kelolleni pitkää ikää, sillä se ei uhkaa rakennuksia ja on kovin kaunis. Osaltaan se tuo metsäpuutarhaan kaipaamaani luonnon monimuotoisuutta, jota ihminen ei voi keinotekoisesti luoda. Ajattelen aina, että suurten ikiaikaisten puiden rinnalla meidän ihmisten elämä ja asiat pysyvät hyvin mittakaavassa. ;) Juuri viime viikolla sydämessä läikähti hieman, kun näin somessa yhden tuttavani tatuoineen ihoonsa kauniilla tavalla skottisyntyisen luonnontutkijan John Muirin klassikkositaatin: 

"And into the forest I go, to lose my mind and find my soul."

Uskon, että moni puutarhaihminen voi tähän ajatukseen yhtyä. 

Varjopuutarhaan johtavan portin kupeessa kasvaa köynnöshortensia, joka ei ole vielä oikein päättänyt mihin suuntaan kasvaa, kunnes viime kesänä se tarrasi porttiin kiinni näin ihailtavan säntillisellä otteella. Varsin ryhdikäs liike.

Lehtokielo (Polygonatum multiflorum) on yksi suosikkikasveistani ja sitäkin olen varovasti jakanut paikkaan jos toiseenkin. Täytyisi myös hankkia vielä kalliokielo tai risteymä tarhakalliokielo, ne olisivat hieman nopeampia leviämään ja peittämään alaa. 

Toinen lehdiltään hieman samannäköinen kasvisuosikkini on tertturotkokielo (Smilacina racemosa). Siitä on oikeastaan tullut puutarhani lempikasvi. Olen ihan hurmaantunut sen tuoksuvista kukinnoista ja ennen kaikkea kauniista kasvutavasta. Se on ihana kasvi metsäpuutarhaan ja pihallani viihtynyt hieman puolivarjoisessa paikassa valkokirjokanukan vierellä.

Valkotäpläimikätkin kaipaavat jakamista keväällä. Siitä ne suorastaan tykkäävät. Pörriäiset nauttivat aina innolla niiden kukkien tarjoamasta kevään aikaisesta mesiannoksesta.

Olipa mukava miettiä taas kesäisiä puutarha-asioita... Hanget korkeat nietokset siintävät vielä pihoilla ja alkavan viikon pakkaslukemat eivät juurikaan lämmitä mieltä - saatikka kroppaa. Meillä puutarhaa tonkivilla onneksi tuntuu ikuinen kesä asuvan aina sydämessä ja siten mieli pysyy vihreänä. ;) Mukavaa maanantaita!